Todellisen oppimisen lopputulos

Tänään selvisi, etteivät auenneet lääkiksen ovet minulle tänä vuonna, kun homma kusi pääsykokeen ensimmäiseen vaiheeseen. Kyllä tätä jo aavistelinkin, kun vastausanalyysiä seilailin tuossa joku päivä. Kokeen vaatima laskurutiini jäi minulta uupumaan, eli olin liian hidas. Liian monta tehtävää jäi kokeessa vastaamatta, veikkaaminenkaan kun ei kannattanut vääristä vastauksista tulevien miinuspisteiden vuoksi. Mutta en minä tästä lannistu. Tästä opin sen, mitä pitää harjoitella ensi vuotta varten, kun sitten tosiaan paukuttelen itseni sisään sinne kouluun! Bilsat on suht hyvin hallussa, mutta laskurutiini täytyy saada tehokkaammaksi. Sillä se koulupaikka aukeaa. Tässäpä muutama juustoinen, mutta niin osuva mietelause meille, jotka eivät vielä tänä vuonna onnistuneet saamaan koulupaikkaa lääkiksestä. Menestys on kykyä olla menettämättä innostustaan toistuvista epäonnistumisista huolimatta. —  Winston Churchill Kaikesta, mitä meille tapahtuu, voimme tehdä joko onnemme tai o

En oikein ymmärrä ajatusta siitä, ettei esimerkiksi kolmekymppiset tai vanhemmat ihmiset voisi kouluttautua uudestaan. Tai no, toki ymmärrän mistä epäilyksen tunne tulee, kun olenhan itsekin sen tunteen kanssa kamppaillut. Mutta jos oikein vedetään mutkia suoraksi, niin mitä muutakaan tekemistä meillä täällä pallon päällä on, kuin toteuttaa niitä syvimpiä haaveitamme? Itse ajattelen sen niin, että jos tulen joka tapauksessa olemaan viisikymmentä (toivottavasti) niin miksen olisi myös vaikka sitten lääkärikin? Siskoni kirjoitti aikoinaan valmistujaiskorttiini seuraavat Eino Leinon mietteet, jotka insipiroivat minua kovasti:  " Ei ole suurempaa onnea ihmiselle kuin että hän voi, tohtii ja tahtoo toteuttaa niin perinpohjaisesti kuin suinkin kaikkia oman olentonsa syvyyksissä piileviä mahdollisuuksia. " Kun faktahan on se, että tämä elämä on lopulta kilpajuoksu aikaa vastaan, jonka lopulta kuitenkin häviämme. Minua itseäni työntää lempeästi eteenpäin ajatus siitä, että elämän

Ajattelin vielä tuossa pari päivää sitten, että kirjoittelisin mietteitäni lääkiksen pääsykokeen ensimmäisestä osiosta, mutta nyt aihe tuntuukin jotenkin kuivalta. Se johtunee siitä, että usko vilppiuutisoinnin vaikuttavan hakijoiden valintaan 2. vaiheen kokeeseen. En oikeastaan jaksa muuta nyt asiasta jauhaa, kun vain sanoa sen, että tämä naurettava Google-vilppikohu olisi vältetty, jos yliopistot olisivat vain alunperin tajunneet sallia Googlen käytön kokeessa, kun siitä ei heidän mukaansa ole mitään hyötyä. Nyt se, että yliopistoilla ei selkeästikään kiinnosta, että kuka on luntannut kokeessa, on mielestäni aika nolo särö yliopistojen maineessa. Salliva nyökkäys huijaajille ja sentterin heilutus rehellisille hakijoille. Valitettavasti. Noh, se siitä. Eipä tässä ole mitään muuta tehtävissä kuin vain toivoa, että omat pisteet riittäisi toiseen vaiheeseen. Mutta sanotaanko näin, että jos tänä vuonna en sisään pääse, niin toivon todella ensi vuonna tekeväni vanhanaikaisen paperisen pääs

Mikäli ihminen suhtautuu itseensä armollisesti ja uskoo omiin kykyihinsä, niin silloin hän myös onnistuu. Kaikki varmaan tietävät tämän? Olen itsekin huomannut opiskellessani sen, että mikäli asenteeni on myönteinen, ja uskon voivani oppia vaikeitakin asioita, niin silloin yleensä myös opin. Helppoa, eikö? Valitettavasti tuo asenne saattaa ainakin itselläni päästä ajoittian hiipumaan, ellen kiinnitä siihen kunnolla huomiota ja aika ajoin aktiivisesti tsemppaa itseäni. Minun tulee oikeasti kehua itseäni ja palautella mieleen, miten hienosti olen asioita oppinut, vielä nollatasolta lähteneenä. Minulla on läheisiä jotka uskovat ja tsemppaavat minua, mutta sekään ei takaa sitä, että itse aina uskoisin. Miksi se sellainen positiivinen pössis itsestä ei voisi olla sellainen sisäänrakennettu juttu, joka ei koskaan sammu? Pääsykokeen ensimmäistä osaa edeltävänä iltana läheiseni kysyi minulta, mitkä omat fiilikseni oli. Siitähän käynnistyi itku, kun kaikki epämääräinen piiloon painettu huon

Sain tuossa jokin aika sitten pääsykokeen ensimmäisen vaiheen tehtyä. Olo on aika tyhjä :D Koe koostui 12 monivalintapatteristosta, jossa jokaisessa oli vähintään 10 kysymystä sekaisin biologiaa, kemiaa ja fysiikkaa. Jokaista patteristoa oli aikaa tehdä 10 minuuttia, eli jokaiseen kysymykseen oli aikaa vastata noin minuutti. Oikeasta vastauksesta sai 1p, vastaamatta jättämisestä 0 ja väärästä vastauksesta -1p. Aikarajoitus oli minulle haastavin juttu kokeessa. Tein luonnollisesti ensin itselleni helpoimmat kysymykset ensin, joihin tiesin heti vastauksen. Sen jälkeen keskityin laskuihin, jotka yritin ratkaista mahdollisimman nopeasti. Minuutit meni ihan todella äkkiä. Jäi hieman harmittamaan se, että minulla jäi useampi kysymys vastaamatta, kun aika loppui kesken ja oli pakko merkata tehtävään "jätän vastaamatta". Toisaalta lohdullista on se, että kaikki ilmiöt mitä laskuissa oli, olivat minulle tuttuja. En vain osannut ratkaista niitä tarpeeksi nopeasti. Kokeessa oli ai

Minua on ohjannut tässä lääkikseen hakuprosessissa vahvasti sisäinen motivaatio. Jos minun pitäisi vastata yhdellä lauseella kysymykseen "miksi haet lääkikseen", vastaisin varmaan että "koska tuntuu, että pystyn siihen". En tiedä, kuulostaako tuo jonkun mielestä jotenkin kusipäiseltä, mutta se on rehellisesti ensimmäinen asia mitä ajattelen, kun mietin kysymystä "miksi lääkikseen?". Seuraavaksi pohdin vähän laajemmin sitä, miten oikein päädyin tähän pisteeseen elämässäni, jossa haluan päästä lääkikseen. Paluu menneisyyteen Huomaan, että olen kouluikäisestä asti ajattelut olevani hyvin keskinkertainen opiskelija, enkä ole koskaan kokenut olevani missään erityisen hyvä. Kun mietin asiaa näin jälkeen päin, niin ei se pidä paikkaansa. Kaikissa niissä aineissa, joista olin kiinnostunut ala-ja yläasteella, lukiossa tai ammattikorkeakoulussa, pärjäsin hyvin tai kiitettävästi. Useimmilla lapsuuden kavereillani oli jo yläasteaikoina jokin talentti tai mielenkii

Kun päätin hakea lääkikseen, en halunnut aluksi kertoa siitä kuin lähipiirilleni. Olin jo kauan sitten huomannut kuinka jo se, että joku tyyppi  pyrkii lääkikseen, saa osan ihmisistä kuvittelemaan, että tämä tyyppi on suurinpiirtein jo valmis lääkäri. Tai vähintään äärimmäisen älykäs ja mielenkiintoinen. Minua ärsyttää tuo ihmisten ennakkoasenne lääkishakijoita kohtaan aivan hirveästi :D Lääkikseen voi hakea oikeasti kuka tahansa tonttu . Se että hakee lääkikseen, ei muuta ihmistä suuntaan eikä toiseen! Eikä myöskään se, jos pääsee lääkikseen. Lääkikseen pääseminen voi kyllä kertoa siitä, että ihminen on joutunut opiskelemaan kovasti, mutta mitään muuta se ei kerro. En halunnut kertoa pyrkimisestäni alkuun esimerkiksi työkavereilleni, koska tiesin sen aiheuttavan ylimääräistä hössötystä. Lopulta minun oli kuitenkin kerrottava, sillä ihmiset tietenkin huomasivat minun olevan vähemmän töissä, kun aloin tekemään osa-aikaista työaikaa. Seurasin huvittuneena, kuinka tieto urahaaveestani l

Pidin vapun aikaan opiskeluista kolmen päivän tauon, olin aika väsynyt. Se teki hyvää. Välillä olen kokenut huonoa omatuntoa siitä, jos en ole jaksanut opiskella. Se on todella kuluttava ja typerä tunne, koska jos ei oikeasti jaksa, niin silloin aivot tarvitsevat todella lepoa. Olen itseäni kohtaan välillä aika armoton, siihen tunteeseen voi samaistua varmasti moni pääsykoeprojektiin lähtenyt. Voisi kuvitella, että sellaiset itselleen ankarat tyypit menestyisivät nopeasti. Valitettavasti itselleni armottomuudesta ei ole ollut mitään hyötyä, päinvastoin. Koen, että mitä ymmärtäväisempi ja armollisempi olen itseäni kohtaan, sitä paremmin opiskelut lopulta ovat sujuneet. Olen huomannut että tässä lukuprosessin aikana on joutunut keskittymään paljon siihen omaan sisäiseen ääneen, jolla itselleen puhuu. Kouluun hakeminen ei ole ollut minulle pelkästään fykebi-asioiden oppimista vaan myös syvempää itsetutkistelua. Olen monesti joutunut keskeyttämään armottomat ajatukseni ja oikeasti