Todellisen oppimisen lopputulos

Tänään oli ensimmäinen etäkoulupäivä, joka järjestettiin etäyhteyksin Zoom:lla. Päivä sisälsi lähinnä tutkinto-ohjelman rakenteen esittelyä ja jo vähän kursseille ilmoittautumista. Lisäksi juteltiin pienryhmän kesken, mikä tuntui minusta hieman epäluontevalta, kun ei nähnyt keille puhui webkameroiden ollessa pois päältä. Mutta opiskelijat ja pienryhmäohjaaja vaikuttivat mukavalta, ja on kiva päästä täällä viikolla tutustumaan uusiin ihmisiin pitkästä aikaa. Mieltä lämmitti se, kuinka avuliaalta opettajat, tuutorit ja ainejärjestön porukka vaikutti. Kaikesta huokui mukava yhteisöllisyys sekä eri vuosikurssien että eri tiedukuntien kesken, mitä en muista kokeneeni näin vahvasti amk-aikoinani. Tuntui, että silloin kaikilla oli vaan hirveä hoppu päästä valmistumaan, eikä verkostoituminen ollut niin tärkeää, vaikka kyllä koulutus sisälsi moniammatillisia kursseja. Pienryhmän esittelykierroksella minua hieman ujostutti mainita se, että tarkoitukseni olisi päästä lääkikseen. Siitä tulee vielä

Kävin tuossa taas vähän aikaa sitten juttelemassa terapeuttini kanssa ja tajusin käyneeni hänen juttusillaan jo puolen vuoden ajan. Ajattelin nyt vähän kirjoitella kokemuksistani psykoterapeutin kanssa juttelemisesta. En käytä termiä "käydä terapiassa" koska en käy kelan tukemassa psykoterapiassa eikä juttelutuokiot terapeuttini kanssa varsinaisesti noudata mitään tiettyä psykoterapeuttista suuntausta (kognitiivinen, ratkaisukeskeinen jne). Päädyin menemään omakustanteisesti psykoterapeutin juttusille alkuvuodesta, kun lähipiirissäni tapahtui yllättäviä käänteitä, joista itse kuormituin henkisesti, vaikka minulle itselleni ei tapahtunutkaan mitään. Lähimmäisteni vaikeudet tuntuivat kaatuvan niskaani, vaikka kukaan ei vaatinutkaan minulta mitään. Minä itse kuormitin itseäni muiden asioilla, kun en osannut eriyttää itseäni muiden ongelmista. Minusta tuntui, kuin minä olisin ollut jotenkin ratkaisevassa osassa heidän ongelmiensa hoitamisessa, vaikka tiesin etten kyseisissä ongel

Kirjoittelin tuossa viimeksi mukavista kokemuksistani opiskeluajoilta ja työelämästä. En ole tehnyt oman alani töitä yli vuoteen ja syitä siihen on useampi. Ensinnäkin ajattelin, että parempi vastapaino lukemiselle on työ, jossa ei tarvitse keskittyä niin paljon. Olinkin sitten jonkin aikaa töissä postin lajittelussa, joka oli mielestäni sopivan simppeliä lukemisen ohelle. Pääsyy siihen, miksi en halua olla ylipäätään sairaanhoitaja, on se että minusta tuntuu, että pystyisin tulevaisuudessa olemaan hyvä lääkäri. Luulen, että jokin osa minussa ei pääsisi toteuttamaan itseään, jos olisin koko ikäni sairaanhoitaja. Siksi olen tässä pisteessä kuin nyt olen. Minulle sairaanhoitajan ammatissa on myös jotain sellaista, miksi en ylipäätään kaipaa takaisin sairaanhoitajan työhön. Luulen, että voisin esimerkiksi kesän ajan työskennellä hoitajana, mutta en varmaan pidempää aikaa.  Koska viimeksi kirjoittelin positiivisia juttuja työelämästä niin vastapainoksi on hyvä tarkastella niitä negatiiviss

Nyt on kulunut jo vähän yli vuosi, kun irtisanouduin sairaanhoitajan työstäni. Se tuntuu jotenkin hurjalle. Että niin nopeasti sitä sitten irtautui siitä hommasta. Mutta päätös lopettaa sh:n hommat ja alkaa pyrkiä lääkikseen onkin ollut elämäni yksi parhaimmista päätöksistä. Kyllä, jo pyrkiminen on tehnyt minusta onnellisemman ihmisen :D Ennen anestesiahoitajan töiden lopettamista olin kyllä todella tööt ja vittuuntunut. Silti huomaan ajan kultaavan muistot ja päälimmäisenä minulla tuleekin lähinnä hyviä muistoja mieleen anestesiahoitajana työskentelemisestä. Mutta kun alan tarkemmin miettimään, muistot saavat myös niitä harmaan sävyjä, ja jopa niitä mustiakin :D Kaverin kanssa jaksetaan aina muistella sitä, kuinka molemmat oli ihan kurkkua myöten täynnä sairaanhoitajuutta ja päästiin heräämöstä kahvitauolle. Minä nojasin pääni käsiini ja huokaisin "vittuku vituttaa niin paljon " ja aloin itkeä ja nauraa samaan aikaan kaverin revetessä totaalisesti :D Mulla on nyt kuitenkin s

Ajelin vanhempieni mökiltä takaisin kotiin. Matka kesti useamman tunnin, ja tuntui todella hyvältä luukuttaa itsekseen biisejä täysiä ja laulaa huutaa mukana. Autolla ajaminen on minulle terapeuttista hommaa, ja luonnollisesti myös musiikin kuuntelu. Musiikkimakuni menee aika laidasta laitaan, melkein kaikki menee etenkin jos äänentoistolaitteet ovat kunnolliset. Pystyn parhaimmillaan liikuttumaan jostain Aviciin tykityksestäkin, jos se soi tarpeeksi hyvistä kaiuttimista ja tarpeeksi kovaa. :D Parhaimmillaan musiikista tulee huoleton ja inspiroitunut olo. Tavallaan se myös maadoittaa tähän hetkeen. Toisaalta se voi antaa myös todella voittamattoman olon. Mitä mahtipontisempi biisi, sitä enemmän se "mene päähän".  Olen huomannut oikein tykästyneeni tähän blogin kirjoittamiseen. Erityisesti minulle on tuottanut iloa ne muutamat kommentit joita olen saanut. Tässä hommassa ne sosiaalisen median hyvät puolet ovat nyt nostaneet päätään, vaikka tuossa pari postausta sitten taisin su