Todellisen oppimisen lopputulos

Olen tässä hakuprojektin aikana kuullut monenlaisia kysymyksiä ja kommentteja lääkikseen hakuun liittyen. Kommentit ovat kaikki tulleet onneksi sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät todellisuudessa tunne minua, eli hyvänpäiväntuttavilta, työkavereilta, kaverin kavereilta... Useimmat lääkikseen (ja ylipäätään hakupainealojen) hakijat voivat varmasti allekirjoittaa sen, että pääsykoetta varten täytyy opiskella aivan hulluna asioita, ja se vaatii ihan todella paljon aikaa ja vaivaa. Joskus sitä voi olla tosi väsynyt ja ärtynyt, minkä vuoksi voi olla vaikeaa siinä hetkessä ymmärtää sen tuttavan kommenttia lääkikseen pyrkimiseen liiittyen. Ymmärrän kyllä, ettei kukaan varmasti tarkoita pahaa kysymyksillään ja kommenteillaan. Ja ymmärrän myös sen, että jotkut ihmiset kokevat paremmaksi vaihtoehdoksi heittää kuivaa small talkia kuin sietää hiljaisuutta. Mutta... kyllähän jotkut ovat oikeastikin aika tahdittomia, ei siitä pääse mihinkään :D Tässäpä kokosin kommentteja, jotka olen oikeasti its

Kun päätin, että aion hakea lääkikseen, olin ehkä hieman yllättynyt siitä, minkälainen projekti tämä nollasta lähteminen oikein on. Opiskelu ei ole todellakaan ole ollut vain sitä, että luenpa tuosta vähän kirjasta ja painan mieleen, vaan monessa asiassa on oikein pitänyt pinnistellä, että ymmärtää jonkin asian. Töitä on siis pitänyt ihan toden teolla tehdä, kun ei tästä hommasta tule mitään, jos vain opettelee ulkoa. Se on ollut kyllä palkitsevaa, kun näkee arjen ilmiöitäkin vähän eri tavalla kun ymmärtää fysiikan siinä taustalla. Vaikka koen aiemmin opiskellessani jo omaksuneeni minulle sopivat opiskelutekniikat, on tämä lääkikseen hakeminen opettanut minulle lisää, miten minun kannattaa opiskella, että pystyn omaksumaan suuren määrän uutta tietoa. Olen huomannut, että "kertaus on opintojen äiti"- sanonta ei ole mikään vain vanhempien käyttämä liirumlaarumi, jolla kannustetaan kiukkuista läksyihinsä tympääntynyttä koululaista, vaan niin niitä tuloksia oikeasti tulee, kun

Lopetin some-sovellusten (Facebook ja Instagram) käyttämisen vuonna 2018. Minulle kumpikaan somekanava ei tarjoillut oikeastaan mitään inspiroivaa ja mieleenpainuvaa sisältöä, minkä vuoksi päätin poistaa käyttäjätilini. En voi kieltää, etteikö meemien katsominen ja niiden jakaminen kavereille olisi ollut hauskaa, mutta aloin jossain vaiheessa vain kyseenalaistamaan omaa somen käyttöäni kun tajusin, etten esimerkiksi muistanut edellispäivän scrollailuista oikein mitään. Minusta tuntui, että olin hukannut useita tunteja elämästäni ruudun tuijottamiselle, mistä en saanut mitään merkityksellistä irti. Minun kohdallani olikin varmasti oikea ratkaisu poistua somesta. Monet ilmeisesti kokevat, että FB on näppärä tapa pitää yhteyttä kavereihin, joita ei esimerkiksi näe päivittäin. Kyllähän se varmasti niin on, että jos on jonkun tyypin fb-kaveri, kynnys laittaa viestiä on pienempi. Minä ajattelen kuitenkin niin, että kyllä ihmissuhde säilyy hengissä ilman äfbeetäkin, jos on säilyäkseen. Nyt

Olen järjestellyt hieman syksyn asioita, esimerkiksi hankkinut vuokrakämpän ja tehnyt opintotukihakemuksen. Olin vähän yllättynyt, kuinka paljon opintotukea (opintoraha + opintolaina) on mahdollista saada. Vuokranmaksun jälkeen käteen tulee jäämään mielestäni sen verran rahaa, että sillä tulee mukavasti toimeen. Minusta tuntuu, etten heti lukion jälkeen ensimmäistä korkeakoulututkintoa hankkiessani osannut edes arvostaa saamiani tukia, tai edes ymmärtänyt miten hieno systeemi Suomen koulutusjärjestelmä on. Käytännössä valtio maksaa minulle rahaa siitä, että saan opiskella itseä kiinnostavia asioita. :D hullua! Omat ajatukset on aika ajoin vahvasti jo elokuun lopussa, vaikka on vasta heinäkuun puoliväli! Se pitäisi muistaa. Silloin kun tein täyttä työaikaa sairaanhoitajana, usein heinäkuun puolessa välissä olin vasta aloittanut kesälomani. Nyt tuntuu, että olen saanut nauttia kesästä tosi pitkään ja ikään kuin syksy olisi jo oven takana. Tämä tunne johtunee varmaan siitä, että olen er

Palasimme eilen pieneltä vaellusretkeltämme takaisin Suomen puolelle. Reissu oli itselleni ensimmäinen pohjoisessa suoritettu telttaretki. Viimeksi olin nukkunut teltassa varmaan melkein 10 vuotta sitten, kun kesälomalla kaverimme kanssa kiersimme autolla Länsi-Suomessa ja yövyimme leirintäalueilla. Nyt samoilimme hellun kanssa Pohjois-Norjan puolella jossakin erämaassa varmaankin noin 10 kilometriä, teimme retkiruoat trangialla ja nukuimme teltassa. Säät olivat sopivat retkeilyyn, kun ei ollut liian kuuma, mutta yöllä oli hiukan vilponen :D Minua paleli yön aikana sen verran lainatussa makuupussissani, että ei huvittanut jäädä toiseksi yöksi, mikä oli alunperin suunnitelmana. Matkasimme sitten seuraavana iltana Leville, jossa olimme yhden yön. Retki Pohjois-Norjassa oli kuitenkin mukava, ja voisin lähteä uudestaan, jos makuupussi olisi lämpimämpi ja tyyny sellainen, ettei aamulla herätessä olo olisi sellainen, että olisi jäänyt yön aikana katujyrän alle (terveisin nainen 27v, kultalus

Kävin katsomassa toissapäivänä Opintopolusta, olisiko kemian varasija noussut tai laskenut. Olihan se. "Hyväksytty"! Kun katsoin puhelimeni näyttöä, en meinannut uskoa silmiäni. Tämä ei ollut sitä, mitä olin odottanut. Toivonut olin kyllä, mutta en millään vaan uskonut. Ilon kyyneleet nousivat silmiini, kun aloin pikku hiljaa tajuamaan, että minä pääsin sittenkin kouluun. Minä!? Minä, joka en ole lukiossa opiskellut kemiaa, enkä vielä jokin aika sitten uskonut, että pystyisin ymmärtämään esimerkiksi yleisimpiä orgaanisen kemian reaktiotyyppejä. Ja sitä paitsi koe meni oikeasti huonosti. En oikein vieläkään tajua, että edessä on muutto ja syksyllä koulun aloitus. Mutta välillä kun tajuan, tuntuu rinnassa ihana jännitys! Olen niin iloinen! Nyt minun ei tarvitse miettiä, mitä töitä tehdä syksyllä, kuinka kauan ja miten yhdistää työt pääsykokeeseen lukemisen kanssa. Nyt saan nauttia siitä uuden alun tunteesta, joka valtaa minut yleensä syksyisin. Tämä huojennuksen tunne

Ajattelin kirjoittaa tänne arkisia kuulumisiani, vähän jäsennellä itselleni, että mitäs sitä on tullut tässä kesän aikana tehtyä. Tuntuu kieltämättä vähän hankalalta kirjoittaa päiväkirjamaiseen tyyliin omista tekemisistään. Mistäköhän se johtuu? Kun eihän tämän näppäilyn tarvitse olla sen kummempaa, kuin mitä itse kirjoittelisin omaan päiväkirjaani. Itsekin kun tykkään käydä lukemassa muutamaa blogia, jossa kerrotaan lääkikseen hakemisen lisäksi myös arkiksista kuulumisista. Kävin poikaystäväni kanssa entisellä kotipaikkakunnallamme moikkaamassa kavereita ja perhettä. Se oli tosi mukava reissu. Vielä vuosi sitten olisin ollut monesta tuttujen tapaamisista aika kuormittunut, mutta nyt tuntui että kepeä kuulumisten vaihtaminen ei verottanut niin paljon voimia. Se tuntui jopa mukavalle! :D Yleensä minua vähän harmittaa se, että ihmisiä tuntuu kiinnostavan vain meidän "saavutuksemme"eikä se, kuinka oikeasti voimme. Kysellään, että "mites töissä, miten pääsykokeet men