Itsemyötätunto
Mikäli ihminen suhtautuu itseensä armollisesti ja uskoo omiin kykyihinsä, niin silloin hän myös onnistuu. Kaikki varmaan tietävät tämän? Olen itsekin huomannut opiskellessani sen, että mikäli asenteeni on myönteinen, ja uskon voivani oppia vaikeitakin asioita, niin silloin yleensä myös opin. Helppoa, eikö?
Valitettavasti tuo asenne saattaa ainakin itselläni päästä ajoittian hiipumaan, ellen kiinnitä siihen kunnolla huomiota ja aika ajoin aktiivisesti tsemppaa itseäni. Minun tulee oikeasti kehua itseäni ja palautella mieleen, miten hienosti olen asioita oppinut, vielä nollatasolta lähteneenä. Minulla on läheisiä jotka uskovat ja tsemppaavat minua, mutta sekään ei takaa sitä, että itse aina uskoisin. Miksi se sellainen positiivinen pössis itsestä ei voisi olla sellainen sisäänrakennettu juttu, joka ei koskaan sammu?
Pääsykokeen ensimmäistä osaa edeltävänä iltana läheiseni kysyi minulta, mitkä omat fiilikseni oli. Siitähän käynnistyi itku, kun kaikki epämääräinen piiloon painettu huonommuuden tunne pääsi valloilleen. Minun ajatukseni tulevassa kokeessa pärjäämisestä olivat äärimmäisen negatiiviset. Koin, että tulen olemaan aina huonompi kuin muut hakijat. Ja että minun on tehtävä aina tuplasti enemmän töitä, kuin muiden, koska kaikki muut ovat parempia kuin minä. Toki osittain näinhän voikin olla, sillä hakijoiden joukossa on aina varmasti niitä hakijoita, jotka ovat vain luonnostaan lahjakkaita esimerkiksi matemaattisissa aineissa. Kaikki hakijat eivät käsittääkseni kuitenkaan matikkaneroja, ja pitäisi muistaa, että olen ihan samalla viivalla muiden kanssa. Jokaisella on omat vahvuutensa. Vaikka joku hakija on matemaattisesti todella lahjakas, ja lahjakkaampi kuin minä, niin vastavuoroisesti minulla on taas erittäin hyvä paineensietokyky, enkä hätäänny tiukoissa tilanteissa. Ei se ole merkityksetöntä. Ja täytyy muistaa, että olen jo oppinut sellaisia asioita, mitä joskus kuvittelin mahdottomaksi oppia.
Itkua tihrustaessani läheiseni kannusti minua, ja hän ihmetteli fiiliksiäni, koska hänen mieleestään mikään ei viittaa siihen että olisin paska. Hän muistutteli saamistani fysiikan kurssien kympeistä, joita en koskaan uskonut saavani. Olin kuitenkin mitätöinyt niiden merkityksen. (Tiedän, että ei lukion fysiikassa pärjääminen korreloi suoraan sitä, miten pärjää lääkikseen pääsykokeessa, mutta kyllähän sen pitäisi kuitenkin osoittaa minulle se, että en nyt ole täyspaska.) Läheiseni puhui minulle myös myönteisen asenteen vaikutuksesta, josta toki jo tiesin. Kyllä minä tiesin tasan tarkkaan, miten minun tulisi itseeni suhtautua, mutta surun ja epätoivon keskellä se ei ole automaattista, että asenteensa voi muuttaa käskystä. Vaikka tunteet ovat vain tunteita, kemiaa aivoissa, niin niiden hallitseminen ei ole aina helppoa. Se on hyvin inhimillistä, mutta turhauttavaa. Hetken märyttyäni, kokosin itseni ja päätin, että oli fiilis mikä tahansa, niin parhaani tulen yrittämään. Muutakaan en voi. En aikonut alisuoriutua kokeessa mahdollisen huonon fiiliksen vuoksi. Sekin on eräänlainen itsensä suojelemismekanismi, kun ajattelee, että "ei millään ole väliä, en varmaan pärjää". Silloin epäonnistuminen ei harmita niin paljon, kun ei ole alunperinkään uskaltanut toivoa onnistumista. Mutta silloin ei pysty myöskään parhaimpaan suoritukseen. En halunnut mennä sellaisella asenteella kokeeseen.
Koeaamuna pössis oli ihan hyvä. Olin nukkunut hyvin edellisenä yönä, ja jännitin ainoastaan sitä, että kaatuuko selain tai kokeen tunnistautumisalusta. Sitten kun koe alkoi, eteni se niin vauhdilla, ettei siinä ehtinyt miettimään mitään tunnepuolen asioita. Kokeen lopuksi olin ihan hyvillä mielin. Tein parhaani, enkä alisuoriutunut, vaikka välittäjäaineet aivoissa olisivat sitä edellisenä iltana varmasti toivoneet (:D)
Valitettavasti tuo asenne saattaa ainakin itselläni päästä ajoittian hiipumaan, ellen kiinnitä siihen kunnolla huomiota ja aika ajoin aktiivisesti tsemppaa itseäni. Minun tulee oikeasti kehua itseäni ja palautella mieleen, miten hienosti olen asioita oppinut, vielä nollatasolta lähteneenä. Minulla on läheisiä jotka uskovat ja tsemppaavat minua, mutta sekään ei takaa sitä, että itse aina uskoisin. Miksi se sellainen positiivinen pössis itsestä ei voisi olla sellainen sisäänrakennettu juttu, joka ei koskaan sammu?
Pääsykokeen ensimmäistä osaa edeltävänä iltana läheiseni kysyi minulta, mitkä omat fiilikseni oli. Siitähän käynnistyi itku, kun kaikki epämääräinen piiloon painettu huonommuuden tunne pääsi valloilleen. Minun ajatukseni tulevassa kokeessa pärjäämisestä olivat äärimmäisen negatiiviset. Koin, että tulen olemaan aina huonompi kuin muut hakijat. Ja että minun on tehtävä aina tuplasti enemmän töitä, kuin muiden, koska kaikki muut ovat parempia kuin minä. Toki osittain näinhän voikin olla, sillä hakijoiden joukossa on aina varmasti niitä hakijoita, jotka ovat vain luonnostaan lahjakkaita esimerkiksi matemaattisissa aineissa. Kaikki hakijat eivät käsittääkseni kuitenkaan matikkaneroja, ja pitäisi muistaa, että olen ihan samalla viivalla muiden kanssa. Jokaisella on omat vahvuutensa. Vaikka joku hakija on matemaattisesti todella lahjakas, ja lahjakkaampi kuin minä, niin vastavuoroisesti minulla on taas erittäin hyvä paineensietokyky, enkä hätäänny tiukoissa tilanteissa. Ei se ole merkityksetöntä. Ja täytyy muistaa, että olen jo oppinut sellaisia asioita, mitä joskus kuvittelin mahdottomaksi oppia.
Itkua tihrustaessani läheiseni kannusti minua, ja hän ihmetteli fiiliksiäni, koska hänen mieleestään mikään ei viittaa siihen että olisin paska. Hän muistutteli saamistani fysiikan kurssien kympeistä, joita en koskaan uskonut saavani. Olin kuitenkin mitätöinyt niiden merkityksen. (Tiedän, että ei lukion fysiikassa pärjääminen korreloi suoraan sitä, miten pärjää lääkikseen pääsykokeessa, mutta kyllähän sen pitäisi kuitenkin osoittaa minulle se, että en nyt ole täyspaska.) Läheiseni puhui minulle myös myönteisen asenteen vaikutuksesta, josta toki jo tiesin. Kyllä minä tiesin tasan tarkkaan, miten minun tulisi itseeni suhtautua, mutta surun ja epätoivon keskellä se ei ole automaattista, että asenteensa voi muuttaa käskystä. Vaikka tunteet ovat vain tunteita, kemiaa aivoissa, niin niiden hallitseminen ei ole aina helppoa. Se on hyvin inhimillistä, mutta turhauttavaa. Hetken märyttyäni, kokosin itseni ja päätin, että oli fiilis mikä tahansa, niin parhaani tulen yrittämään. Muutakaan en voi. En aikonut alisuoriutua kokeessa mahdollisen huonon fiiliksen vuoksi. Sekin on eräänlainen itsensä suojelemismekanismi, kun ajattelee, että "ei millään ole väliä, en varmaan pärjää". Silloin epäonnistuminen ei harmita niin paljon, kun ei ole alunperinkään uskaltanut toivoa onnistumista. Mutta silloin ei pysty myöskään parhaimpaan suoritukseen. En halunnut mennä sellaisella asenteella kokeeseen.
Koeaamuna pössis oli ihan hyvä. Olin nukkunut hyvin edellisenä yönä, ja jännitin ainoastaan sitä, että kaatuuko selain tai kokeen tunnistautumisalusta. Sitten kun koe alkoi, eteni se niin vauhdilla, ettei siinä ehtinyt miettimään mitään tunnepuolen asioita. Kokeen lopuksi olin ihan hyvillä mielin. Tein parhaani, enkä alisuoriutunut, vaikka välittäjäaineet aivoissa olisivat sitä edellisenä iltana varmasti toivoneet (:D)
Kommentit
Lähetä kommentti