"Siis mitä, haet sä lääkikseen?"
Kun päätin hakea lääkikseen, en halunnut aluksi kertoa siitä kuin lähipiirilleni. Olin jo kauan sitten huomannut kuinka jo se, että joku tyyppi pyrkii lääkikseen, saa osan ihmisistä kuvittelemaan, että tämä tyyppi on suurinpiirtein jo valmis lääkäri. Tai vähintään äärimmäisen älykäs ja mielenkiintoinen. Minua ärsyttää tuo ihmisten ennakkoasenne lääkishakijoita kohtaan aivan hirveästi :D Lääkikseen voi hakea oikeasti kuka tahansa tonttu. Se että hakee lääkikseen, ei muuta ihmistä suuntaan eikä toiseen! Eikä myöskään se, jos pääsee lääkikseen. Lääkikseen pääseminen voi kyllä kertoa siitä, että ihminen on joutunut opiskelemaan kovasti, mutta mitään muuta se ei kerro.
En halunnut kertoa pyrkimisestäni alkuun esimerkiksi työkavereilleni, koska tiesin sen aiheuttavan ylimääräistä hössötystä. Lopulta minun oli kuitenkin kerrottava, sillä ihmiset tietenkin huomasivat minun olevan vähemmän töissä, kun aloin tekemään osa-aikaista työaikaa. Seurasin huvittuneena, kuinka tieto urahaaveestani levisi työyhteisössä. Harvase päivä joku halusi jututtaa minua asian tiimoilta. Jos olisin päättänyt hakea ihan mihin tahansa muualle, vaikka yliopistoon lukemaan suomen kieltä, niin ei porukka olisi jaksanut olla asiasta niin mehuissaan. Ihmisen mielenkiinnon elämääni kohtaan olisi voinut periaatteessa ottaa osoituksena siitä, että olin pidetty työyhteisössäni, mutta välillä minusta tuntui, että kaiken sen sutkauttelun takana oli vain utealiaisuus ja ne perinteiset ennakkoluulot lääkishakijaa kohtaan.
Kun kertoo hakevansa lääkikseen, varmaan ärsyttävin kommentti on "niin, sinne lääkikseenhän on tosi vaikea päästä". Niin... Tämän tietää jokainen tosissaan lääkikseen hakeva, ilman että sitä joku, joka ei tiedä lääkikseen hakemisesta mitään, kertoo sen sinulle. Jeesus... Mielestäni toinen epärelevantti kommentti on vuorostaan kysymys, että "luitko sä lukiossa kemiaa ja fysiikkaa, ai oliko sulla pitkä matikka?". Silläkään ei lääkikseen hakemisen kanssa mitään tekemistä. Etenkään pitkällä matematiikalla, jota ei edes tarvitse koko pääsykokeessa! Mikä noiden kommenttien ja kysymysten tavoite on? Saada lääkishakija ajattelemaan pyrkimisestään että voi ei, olen kusessa? Aivan kuin se hakija ei olisi ollenkaan koskaan punninnut sitä, mitä lääkikseen pääseminen vaatii. Minä koin nuo kommentit välillä lannistaviksi, kun projektin alussa olin oppiskyvyistäni kovin epävarma, ja kyseenalaistin jo itse itseäni! Onneksi myöhemmin kuitenkin tajusin, että muiden ajattelemattomilla kommenteilla tai kysymyksillä ei ole mitään merkistystä. Ja että ei kukaan oikeasti pahaa tarkoittanut, minä vaan koin sen jatkuvan sutkauttelun ja kyselemisen uuvuttavana. Ja osasyynä siihen oli varmasti myös se, että työyhteisö oli suuri, minkä vuoksi kyselyjä tuli paljon.
Aloin tosiaan saamaan työpaikalla myös nasevan hauskoja kommentteja milloin missäkin tilanteessa, että kuinka "sinunhan tulevana lääkärinä pitäisi tämä tietää", tai muuta vastaavaa. Aivan kuin kinematiikan opiskelu tekisi minusta paremman anestesiahoitajan. Eikun siis olinhan jo "tuleva lääkäri"?! Kommentit ärsyttivät minua paljon, varsinkin kun itse tiesi, että on niin kaukana lääkäristä kuin olla ja voi. Kun itse tiesin, että kuinka kohtalaisesti minulla vielä on lukion fykebi-oppimäärä hallussa, ja etten pärjäisi vielä pääsykokeessa. En jaksa uskoa, että kukaan olisi asiasta jaksanut heittää yhtään läppää, jos olisin kertonut hakevani vaikka biologialle. En usko, että minulta olisi silloin jaksettu vähän väliä kysyä, että "noh, ootkos lukenut paljon, tuleva biologi?". Ei saatana.
Onneksi työpaikallani oli myös niitä jotka kommentoivat asiaa mielestäni tosi kivasti, kuten "kyllä olen ajatellutkin, että voisit hakea lääkikseen!" tai että "onpa hienoa" tms. Se tuntui todella hyvältä saada sellaista rohkaisua, että "tottakai haet", kun itse oli niin epävarma. Olen kyllä silloiselle esimiehelleni todella kiitollinen saamastani tuesta. Hän oli ensimmäinen ihminen, jolle menin puhumaan asiasta, kun tajusin että haluan pyrkiä lääkikseen. Ujosti kerroin hänelle, mistä olen alkanut haaveilla ja en olisi koskaan uskonut, että kukaan auktoriteettiasemassa oleva ihminen rohkaisisi minua sillä lailla. Muistan itkeneeni liikutuksesta, kun olin niin häkeltynyt saamasta tuesta. En tiedä, olisinko ilman sitä itse uskonut itseeni tarpeeksi, että olisin alkanut tavoitella unelmaani.
Se, että lopulta olin avoin pyrkimisestäni lääkikseen, enkä enää salaillut sitä työpaikalla, edesauttoi kyllä sitä, että aloin vihdoin itsekin uskoa itseeni. Luin joskus jonkun jutun, että kun sanoo rohkeasti sen oman haaveensa ääneen häpeilemättä, niin se haave alkaa pikkuhiljaa toteutumaan. Ja kyllä, vaikka en ole vielä lääkiksessä, niin jo se, että aloin tehdä asioita sen eteen, että saavutan haaveeni, on tehnyt minut todella onnelliseksi. Joo, tämä matka ei ole ollut helppo, ja välillä tulevaisuus ahdistaa, mutta silti sisimmässä on sellainne tunne, että tämä valitsemani suunta on oikea.
En halunnut kertoa pyrkimisestäni alkuun esimerkiksi työkavereilleni, koska tiesin sen aiheuttavan ylimääräistä hössötystä. Lopulta minun oli kuitenkin kerrottava, sillä ihmiset tietenkin huomasivat minun olevan vähemmän töissä, kun aloin tekemään osa-aikaista työaikaa. Seurasin huvittuneena, kuinka tieto urahaaveestani levisi työyhteisössä. Harvase päivä joku halusi jututtaa minua asian tiimoilta. Jos olisin päättänyt hakea ihan mihin tahansa muualle, vaikka yliopistoon lukemaan suomen kieltä, niin ei porukka olisi jaksanut olla asiasta niin mehuissaan. Ihmisen mielenkiinnon elämääni kohtaan olisi voinut periaatteessa ottaa osoituksena siitä, että olin pidetty työyhteisössäni, mutta välillä minusta tuntui, että kaiken sen sutkauttelun takana oli vain utealiaisuus ja ne perinteiset ennakkoluulot lääkishakijaa kohtaan.
Kun kertoo hakevansa lääkikseen, varmaan ärsyttävin kommentti on "niin, sinne lääkikseenhän on tosi vaikea päästä". Niin... Tämän tietää jokainen tosissaan lääkikseen hakeva, ilman että sitä joku, joka ei tiedä lääkikseen hakemisesta mitään, kertoo sen sinulle. Jeesus... Mielestäni toinen epärelevantti kommentti on vuorostaan kysymys, että "luitko sä lukiossa kemiaa ja fysiikkaa, ai oliko sulla pitkä matikka?". Silläkään ei lääkikseen hakemisen kanssa mitään tekemistä. Etenkään pitkällä matematiikalla, jota ei edes tarvitse koko pääsykokeessa! Mikä noiden kommenttien ja kysymysten tavoite on? Saada lääkishakija ajattelemaan pyrkimisestään että voi ei, olen kusessa? Aivan kuin se hakija ei olisi ollenkaan koskaan punninnut sitä, mitä lääkikseen pääseminen vaatii. Minä koin nuo kommentit välillä lannistaviksi, kun projektin alussa olin oppiskyvyistäni kovin epävarma, ja kyseenalaistin jo itse itseäni! Onneksi myöhemmin kuitenkin tajusin, että muiden ajattelemattomilla kommenteilla tai kysymyksillä ei ole mitään merkistystä. Ja että ei kukaan oikeasti pahaa tarkoittanut, minä vaan koin sen jatkuvan sutkauttelun ja kyselemisen uuvuttavana. Ja osasyynä siihen oli varmasti myös se, että työyhteisö oli suuri, minkä vuoksi kyselyjä tuli paljon.
Aloin tosiaan saamaan työpaikalla myös nasevan hauskoja kommentteja milloin missäkin tilanteessa, että kuinka "sinunhan tulevana lääkärinä pitäisi tämä tietää", tai muuta vastaavaa. Aivan kuin kinematiikan opiskelu tekisi minusta paremman anestesiahoitajan. Eikun siis olinhan jo "tuleva lääkäri"?! Kommentit ärsyttivät minua paljon, varsinkin kun itse tiesi, että on niin kaukana lääkäristä kuin olla ja voi. Kun itse tiesin, että kuinka kohtalaisesti minulla vielä on lukion fykebi-oppimäärä hallussa, ja etten pärjäisi vielä pääsykokeessa. En jaksa uskoa, että kukaan olisi asiasta jaksanut heittää yhtään läppää, jos olisin kertonut hakevani vaikka biologialle. En usko, että minulta olisi silloin jaksettu vähän väliä kysyä, että "noh, ootkos lukenut paljon, tuleva biologi?". Ei saatana.
Onneksi työpaikallani oli myös niitä jotka kommentoivat asiaa mielestäni tosi kivasti, kuten "kyllä olen ajatellutkin, että voisit hakea lääkikseen!" tai että "onpa hienoa" tms. Se tuntui todella hyvältä saada sellaista rohkaisua, että "tottakai haet", kun itse oli niin epävarma. Olen kyllä silloiselle esimiehelleni todella kiitollinen saamastani tuesta. Hän oli ensimmäinen ihminen, jolle menin puhumaan asiasta, kun tajusin että haluan pyrkiä lääkikseen. Ujosti kerroin hänelle, mistä olen alkanut haaveilla ja en olisi koskaan uskonut, että kukaan auktoriteettiasemassa oleva ihminen rohkaisisi minua sillä lailla. Muistan itkeneeni liikutuksesta, kun olin niin häkeltynyt saamasta tuesta. En tiedä, olisinko ilman sitä itse uskonut itseeni tarpeeksi, että olisin alkanut tavoitella unelmaani.
Se, että lopulta olin avoin pyrkimisestäni lääkikseen, enkä enää salaillut sitä työpaikalla, edesauttoi kyllä sitä, että aloin vihdoin itsekin uskoa itseeni. Luin joskus jonkun jutun, että kun sanoo rohkeasti sen oman haaveensa ääneen häpeilemättä, niin se haave alkaa pikkuhiljaa toteutumaan. Ja kyllä, vaikka en ole vielä lääkiksessä, niin jo se, että aloin tehdä asioita sen eteen, että saavutan haaveeni, on tehnyt minut todella onnelliseksi. Joo, tämä matka ei ole ollut helppo, ja välillä tulevaisuus ahdistaa, mutta silti sisimmässä on sellainne tunne, että tämä valitsemani suunta on oikea.
Kommentit
Lähetä kommentti