Miksi minä haen lääkikseen?

Minua on ohjannut tässä lääkikseen hakuprosessissa vahvasti sisäinen motivaatio. Jos minun pitäisi vastata yhdellä lauseella kysymykseen "miksi haet lääkikseen", vastaisin varmaan että "koska tuntuu, että pystyn siihen". En tiedä, kuulostaako tuo jonkun mielestä jotenkin kusipäiseltä, mutta se on rehellisesti ensimmäinen asia mitä ajattelen, kun mietin kysymystä "miksi lääkikseen?". Seuraavaksi pohdin vähän laajemmin sitä, miten oikein päädyin tähän pisteeseen elämässäni, jossa haluan päästä lääkikseen.

Paluu menneisyyteen

Huomaan, että olen kouluikäisestä asti ajattelut olevani hyvin keskinkertainen opiskelija, enkä ole koskaan kokenut olevani missään erityisen hyvä. Kun mietin asiaa näin jälkeen päin, niin ei se pidä paikkaansa. Kaikissa niissä aineissa, joista olin kiinnostunut ala-ja yläasteella, lukiossa tai ammattikorkeakoulussa, pärjäsin hyvin tai kiitettävästi. Useimmilla lapsuuden kavereillani oli jo yläasteaikoina jokin talentti tai mielenkiinnon kohde, joka ns. leimasi heidät joksikin. Joku tiesi heti lukion alussa haluavansa lääkikseen, joku toinen oli lahjakas matematiikassa, joku oli se "tanssijatyyppi". Minulla ei ollut elämässäni mitään sellaista taitoa, missä olisin huomattavasti muita parempi. Olin se "hyvä tyyppi", ja sen tuolloin huonona asiana, mikä kertoo vain huonosta itsetunnosta, josta kärsinkin aika kauan. Kaikkeen tähän on vaikuttanut varmaankin luonteeni herkkyys, sattuma ja kasvatus.

Minulla on rakastavat vanhemmat, jotka ovat tukeneet minua kaikessa mihin olen halunnut koskaan ryhtyä. Koen kuitenkin, että meillä ei koskaan niin sanotusti "kehuttu turhaan". Minusta tuntuu, että sellainen (varmastikin tiedostamaton) kasvatustapa on ollut menneisyydessä aika yleistä, "ettei päästetä lapsia ylpistymään". Siinä he ovat kyllä onnistuneett, heh. Minulle on vieläkin hyvin vaikea vastaanottaa kehuja.

Vaikka minua vähän surettaa se, miten olen itsestäni nuorempana ajatellut, niin olen silti tyytyväinen tähän omaan kasvutarinaani. Se antaa minulle voimaa ponnistaa irti itselleni asettamista rajoittavista kahleista.

Työelämä avaa silmiä

Kun sain työkokemusta sairaanhoitajan ammatissa harjottelujaksojen kautta ja lopulta ihan työelämässä, tajusin että vitsi, määhän olen tässä hommassa ihan hyvä. Tein virheitä, onnistuin, opin ja sain kehuja työkavereilta ja potilailta. Oli ilo löytää pitkästä aikaa sellainen asia, jossa itsekin kokee olevansa hyvä. Toki muutaman vuoden työkokemuksella ei voi sanoa olevansa mikään mestari, mutta silti. Tunne, että teki merkityksellistä työtä ja oli siinä ihan hyvä, jaksoi kantaa pari vuotta.

Parissa vuodessa aloin turhautua työhöni ja koko ammattiini totaalisesti, niin kuin ensimmäisessä blogitekstissäni kirjoittelinkin. Turhauduin erinäisiin työtehtäviin, työyhteisöön ja omaan asemaani hoitajana. Työskentelin tiiviisti erilaisten lääkäreiden kanssa, ja joskus huonoina työpäivinä kun omat työtehtävät ärsytti, tai jos sain lääkäriltä vajavaiset toimintaohjeet, saatoin miettiä että "olisinpa lääkäri... jos olisin lääkäri hoitaisin tämän asian näin". Rintaan alkoi pikkuhiljaa hiipiä tunne, että "mihinköhän muuhun minusta vielä olisi?" Olin pikkuhiljaa hävittämässä ammattiylpeyttäni ja tuntui että olen vain pelinappula sairaanhoitopiirille, jolle on ihan sama, millainen hoitaja sen potilaita hoitaa. Turhautti se, että tein hommani paremmin kuin konkarihoitajat, mutta se ei näkynyt arvostuksessa eikä palkassa. Tuo jos joku, kuulostaa minusta kusipäiseltä, mutta niin minä välillä ajattelin. Kerroin ajatuksistani esimiehellenikin, ja hän ymmärsi minua.

Niin negativiiset kuin positiivisetkin kokemukset töissä, halu ymmärtää ihmiseen ja ihmisen hoitamiseen liittyviä ilmiöitä vielä syvemmin ohjasivat minua selailemaan silloin vuonna 2017 korkeakoulujen sivuja. Myös se, että koin palkkani lopulta huonoksi, häiristi minua. Minulle ei ole ollut koskaan tärkeää se, paljonko saan palkkaa vaan se, että työ on mieleistä. Mutta en voi väittää, etteikö vuoden ajan säästäminen yhtä ulkomaanreissua varten olisi alkanut turhauttamaan. Eli kyllä rahallakin oli pienoinen merkitys tässä ammatinvaihdosprosessissa, mutta vain pieni. Rahaa enemmän haluan elämältäni vapautta (tokikin sitä saa rahalla). Koen, että ennen kaikkea eteenpäin työntävänä voimana pidän sitä tunnetta sisälläni, että minusta on vielä muuhunkin.

Haaveilua

Tällä hetkellä haaveilulistallani ei ole edes varsinainen lääkärin ammatti. Osaan vain haaveilla siitä, että opiskelisin lääkiksessä. Siellä opiskellaan niitä aiheita, joista olen todella kiinnostunut. Onhan ihminen nyt ihan todella ihmeellinen kapistus. Soluista muodostuva monimutkainen kokonaisuus, jonka toimintaan vaikuttaa niin moni asia. Mikä muu asia voisi olla jännempää, kuin tietää miten ihminen toimii?  

Lääkärin työssä minua kiinnostaa muun muassa se, että minulla olisi paljon tietämystä ja vastuuta, jonka perusteella pystyisin tekemään päätöksiä potilaan hoitoon liittyen. Olen saanut anestesiahoitajan työssäni palautetta, että minulla on hyvät johtamistaidot, ja olisi mukava päästä hyödyntämään niitä. Toisinaan myös ajattelen, että olisipa leppoista olla kliininen opettaja lääkiksellä. Sairaanhoitajana tykkäsin ohjata opiskelijoita, selittää perinpohjaisesti miksi jokin tehdään niin kuin se tehdään, ja haastaa opiskelijaa. Se oli palkitsevaa ja mukavaa.

Olen erittäin käytännöllinen ihminen, ja välillä kaipaankin sitä tunnetta, kun pääsee tekemään töitä käsillään ja omalla osaamisellaan helpottamaan toisen ihmisen vointia. Tai sitä, kun potilaan epävakaa tila saadaan hoidettua tehokkaalla tiimityöskentelynä, ja lopputuloksena on hengissä selvinnyt ihminen. Jollain tapaa nautin niistä akuuteista tilanteissa, jossa ei ole aikaa jauhaa työkavereiden kanssa mukavia, vaan homma keskittyy olennaiseen ja aika menee huomaamatta, kun jokainen keskittyy omaan tehtäväänsä.

Kaverini, joka on kauppatieteiden maisteri, tuumasi vastikään että "olihan se sun homma sairaanhoitajana paljon parempi kuin omani, ite teen jotaki tuloslaskelmia, ketä se muka auttaa?". Hänkin oli alkanut miettiä, että onkohan se suoraan lukion jälkeen tahkottu koulu sittenkään täysin se oma juttu. En lähde itse arvottamaan nyt ammatteja, koska kyllähän jokainen ammatti varmasti tavalla jos toisella auttaa aina jotakin, mutta selkeästi ystäväni oli alkanut miettiä oman työnsä merkityksellisyyttä. Mutta niin, olen samaa mieltä siitä, että onhan se hienoa tehdä työtä, jossa voidaan parantaa ihmisen elämänlaatua. Parhaimmillaan pelastaa ihmishenki. Vaikka anestesiahoitajan työssä potilaat vaihtuivat tiuhaan, muistan muutamia potilaita (niin hyvässä kuin pahassa) ja heidän kanssaan käymiäni keskusteluja. Kyllä sellaiset hetket, jossa tuntemattoman ihmisen kanssa keskustelee omana itsenään elämän ydinasioista, on merkityksellisiä ja palkitsevia.

Mitäpä jos?

Joskus minut valtaa tunne, että mitäpä jos en koskaan pääse lääkikseen. Mitä jos tämä tunne siitä, että minussa on potentiaalia, onkin vain harhaa? Mutta niin kauan, kun minua ei kiinnosta mikään muu koulutus kuin lääkärin, niin eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin vaan hakea lääkikseen. Ja jos oikeasti haluan lääkikseen, eikö kovasti töitä tekememällä minun tulisi sinne päästä? Sitten kun aika on oikea. 

Rauhoittelen joskus itseäni sillä, että tämän vuoden haku on hakukerroistani ensimmäinen, jonka koen oikeana varsinaisena hakukertana. Sanotaan, että lääkikseen päästään keskimäärin kolmannella hakukerralla. Halu tällä hetkellä näyttää itselle ja jopa muille on tosi kova. Tämä projekti vaan vaatii aikaa ja armollisuutta itseä kohtaan. Jossittelu on siis turhaa. "Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?" laulaa Samuli Putro biisissään Mitäpä jos, ja osuu siinä kyllä naulan kantaan.