Ei ole suurempaa onnea ihmiselle...
En oikein ymmärrä ajatusta siitä, ettei esimerkiksi kolmekymppiset tai vanhemmat ihmiset voisi kouluttautua uudestaan. Tai no, toki ymmärrän mistä epäilyksen tunne tulee, kun olenhan itsekin sen tunteen kanssa kamppaillut. Mutta jos oikein vedetään mutkia suoraksi, niin mitä muutakaan tekemistä meillä täällä pallon päällä on, kuin toteuttaa niitä syvimpiä haaveitamme? Itse ajattelen sen niin, että jos tulen joka tapauksessa olemaan viisikymmentä (toivottavasti) niin miksen olisi myös vaikka sitten lääkärikin? Siskoni kirjoitti aikoinaan valmistujaiskorttiini seuraavat Eino Leinon mietteet, jotka insipiroivat minua kovasti:
" Ei ole suurempaa onnea ihmiselle kuin että hän voi, tohtii ja tahtoo toteuttaa niin perinpohjaisesti kuin suinkin kaikkia oman olentonsa syvyyksissä piileviä mahdollisuuksia. "
Kun faktahan on se, että tämä elämä on lopulta kilpajuoksu aikaa vastaan, jonka lopulta kuitenkin häviämme. Minua itseäni työntää lempeästi eteenpäin ajatus siitä, että elämäni tiimalasissa aika sen kun vähenee, eikä kukaan tiedä kuinka paljon minulla on aikaa jäljellä. Siksipä tästä elämästä tulee ottaa kaikki ilo irti. Ja usein ne asiat jotka tuntuvat vaikeilta tai liian suurilta, ovat niitä parhaimpia asioita, mitä elämässämme tapahtuu. En usko että moni ihminen on kuolinvuoteellaan katunut että "vitsi kun uskalsin sillon hypätä tuntemattomaan ja muuttaa asian X elämässäni", vaan päinvastoin.
Meitä ihmisiä suojelee ajatus siitä, ettei meille voi sattua mitään pahaa. Mutta se ajatusharha murenee nopeasti, kun esimerkiksi on töissä sairaalassa ja näkee omanikäisiä nuoria potilaita, joilla on agressiivinen syöpä. Sitä tajuaa sen, että eihän tuokaan ihminen ole varmasti ajatellut sairastuvansa, mutta on silti kuolemansairas. Tuo ihminen voisin olla minä. Minulle elämän rajallisuuden tajuaminen (sori jäätävä klisee) on tuonut todella paljon vapautta elämään. Se on saanut minut pitämään omaa aikaani suuressa arvossa, enkä siksi esimerkiksi tee asioita vain muiden mieliksi, jos en oikeasti halua.
Elämästäni on karsiutunut useampia ihmissuhteita, joista olen kokenut, että ne ottavat enemmän kuin antavat, ja se on täysin ok. Nyt ystäviä ei ole kuin ihan muutama, mutta minulle laatu korvaa määrän. Toleranssit sellaiselle kepeälle jutustelulle on myös aika pienet, kun tuntuu että parhaimmat keskustelut kavereiden ja tuttujen kanssa ovat niitä, jossa mennään vähän pintaa syvemmälle. Toki onhan erinäiselle paskanjauhannalle usein oma aikansa ja paikkansa, mutta eniten minua ihmisiä tavatessani kiinnostaa se, että miten he viime aikoina ovat oikeasti voineet ja mitä ajatelleet, kuin se, että mitä he ovat tehneet. Huomasin tuossa joku aika sitten, että omien vanhempienikin kanssa jutustelu on aina hirveän pintapuolista, ja tulin ajatelleeksi, että tunnenkohan omia vanhempiani ollenkaan. Siksi olen "harjoitellut" kertomaan ystävilleni ja vanhemmilleni, jotka eivät itse osaa tunteistaan puhua, että rakastan heitä. Joululahjaksi annan heille mieluumin kirjeet, jossa kerron, miksi heitä arvostan. Niistä lahjoista he ovat olleet todella onnellisia, silminnähden onnellisempia kuin mistään muusta lahjasta.
Vaikka tästä tekstistä voisi saada sellaisen käsityksen, että ajattelen jotenkin tosi aktiivisesti kuolemaa, en sitä kuitenkaan tee. :D Koen vain sisäistäneeni sen, että elämä on todella yllätyksellistä, eikä koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Vähiten vaan haluan katua jotain sellaista tekemätöntä asiaa, jota en vain uskaltanut tai kehdannut tehdä. Suhtaudun tähän nykyään vähän jopa armottomasti, kun ajattelen, että tekemättä jättäminen koska ei uskalla, on tyhmää. Uskallan väittää, että useimmiten ne haasteet ja rajoitteet, jotka jarruttavat meitä toteuttamasta omaa itseämme, ovat itsemme luomia ajatuksia. Jos ne ajatukset on onnistunut itse omaksumaan, niin tekemällä töitä ne pystyy myös itse kumoamaan.
Toisinaan tällaista "elämä on ainutkertaista" -pohdiskelua pidetään sellaisena kliseisenä zen-ituhippi-aforismihömpötyksenä, ja voihan se osittain sitä ollakin, mutta minä saan tällaisesta ajattelutavasta tosi paljon (etenkin aforismeista :D). Olen teini-iässä ja vähän vielä vanhempanakin elänyt tosi itseäni rajoittavassa mielentilassa, ja nyt kun tässä viime vuosina on tajunnut, mitkä elämän arvot tekevät minut hyvävointiseksi, on siistiä, että voi hyvin. :D
" Ei ole suurempaa onnea ihmiselle kuin että hän voi, tohtii ja tahtoo toteuttaa niin perinpohjaisesti kuin suinkin kaikkia oman olentonsa syvyyksissä piileviä mahdollisuuksia. "
Kun faktahan on se, että tämä elämä on lopulta kilpajuoksu aikaa vastaan, jonka lopulta kuitenkin häviämme. Minua itseäni työntää lempeästi eteenpäin ajatus siitä, että elämäni tiimalasissa aika sen kun vähenee, eikä kukaan tiedä kuinka paljon minulla on aikaa jäljellä. Siksipä tästä elämästä tulee ottaa kaikki ilo irti. Ja usein ne asiat jotka tuntuvat vaikeilta tai liian suurilta, ovat niitä parhaimpia asioita, mitä elämässämme tapahtuu. En usko että moni ihminen on kuolinvuoteellaan katunut että "vitsi kun uskalsin sillon hypätä tuntemattomaan ja muuttaa asian X elämässäni", vaan päinvastoin.
Meitä ihmisiä suojelee ajatus siitä, ettei meille voi sattua mitään pahaa. Mutta se ajatusharha murenee nopeasti, kun esimerkiksi on töissä sairaalassa ja näkee omanikäisiä nuoria potilaita, joilla on agressiivinen syöpä. Sitä tajuaa sen, että eihän tuokaan ihminen ole varmasti ajatellut sairastuvansa, mutta on silti kuolemansairas. Tuo ihminen voisin olla minä. Minulle elämän rajallisuuden tajuaminen (sori jäätävä klisee) on tuonut todella paljon vapautta elämään. Se on saanut minut pitämään omaa aikaani suuressa arvossa, enkä siksi esimerkiksi tee asioita vain muiden mieliksi, jos en oikeasti halua.
Elämästäni on karsiutunut useampia ihmissuhteita, joista olen kokenut, että ne ottavat enemmän kuin antavat, ja se on täysin ok. Nyt ystäviä ei ole kuin ihan muutama, mutta minulle laatu korvaa määrän. Toleranssit sellaiselle kepeälle jutustelulle on myös aika pienet, kun tuntuu että parhaimmat keskustelut kavereiden ja tuttujen kanssa ovat niitä, jossa mennään vähän pintaa syvemmälle. Toki onhan erinäiselle paskanjauhannalle usein oma aikansa ja paikkansa, mutta eniten minua ihmisiä tavatessani kiinnostaa se, että miten he viime aikoina ovat oikeasti voineet ja mitä ajatelleet, kuin se, että mitä he ovat tehneet. Huomasin tuossa joku aika sitten, että omien vanhempienikin kanssa jutustelu on aina hirveän pintapuolista, ja tulin ajatelleeksi, että tunnenkohan omia vanhempiani ollenkaan. Siksi olen "harjoitellut" kertomaan ystävilleni ja vanhemmilleni, jotka eivät itse osaa tunteistaan puhua, että rakastan heitä. Joululahjaksi annan heille mieluumin kirjeet, jossa kerron, miksi heitä arvostan. Niistä lahjoista he ovat olleet todella onnellisia, silminnähden onnellisempia kuin mistään muusta lahjasta.
Vaikka tästä tekstistä voisi saada sellaisen käsityksen, että ajattelen jotenkin tosi aktiivisesti kuolemaa, en sitä kuitenkaan tee. :D Koen vain sisäistäneeni sen, että elämä on todella yllätyksellistä, eikä koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Vähiten vaan haluan katua jotain sellaista tekemätöntä asiaa, jota en vain uskaltanut tai kehdannut tehdä. Suhtaudun tähän nykyään vähän jopa armottomasti, kun ajattelen, että tekemättä jättäminen koska ei uskalla, on tyhmää. Uskallan väittää, että useimmiten ne haasteet ja rajoitteet, jotka jarruttavat meitä toteuttamasta omaa itseämme, ovat itsemme luomia ajatuksia. Jos ne ajatukset on onnistunut itse omaksumaan, niin tekemällä töitä ne pystyy myös itse kumoamaan.
Toisinaan tällaista "elämä on ainutkertaista" -pohdiskelua pidetään sellaisena kliseisenä zen-ituhippi-aforismihömpötyksenä, ja voihan se osittain sitä ollakin, mutta minä saan tällaisesta ajattelutavasta tosi paljon (etenkin aforismeista :D). Olen teini-iässä ja vähän vielä vanhempanakin elänyt tosi itseäni rajoittavassa mielentilassa, ja nyt kun tässä viime vuosina on tajunnut, mitkä elämän arvot tekevät minut hyvävointiseksi, on siistiä, että voi hyvin. :D
Kommentit
Lähetä kommentti