Kuulumisia, mietintää lasten hankkimisesta/saamisesta

Ajattelin kirjoittaa tänne arkisia kuulumisiani, vähän jäsennellä itselleni, että mitäs sitä on tullut tässä kesän aikana tehtyä. Tuntuu kieltämättä vähän hankalalta kirjoittaa päiväkirjamaiseen tyyliin omista tekemisistään. Mistäköhän se johtuu? Kun eihän tämän näppäilyn tarvitse olla sen kummempaa, kuin mitä itse kirjoittelisin omaan päiväkirjaani. Itsekin kun tykkään käydä lukemassa muutamaa blogia, jossa kerrotaan lääkikseen hakemisen lisäksi myös arkiksista kuulumisista.

Kävin poikaystäväni kanssa entisellä kotipaikkakunnallamme moikkaamassa kavereita ja perhettä. Se oli tosi mukava reissu. Vielä vuosi sitten olisin ollut monesta tuttujen tapaamisista aika kuormittunut, mutta nyt tuntui että kepeä kuulumisten vaihtaminen ei verottanut niin paljon voimia. Se tuntui jopa mukavalle! :D Yleensä minua vähän harmittaa se, että ihmisiä tuntuu kiinnostavan vain meidän "saavutuksemme"eikä se, kuinka oikeasti voimme. Kysellään, että "mites töissä, miten pääsykokeet meni, pääsitkö kouluun.." ja ne todelliset kuulumiset unohtuvat. Minulle se, että joku sanoo hankkineensa omistusasunnon, ei kerro että tämä on välttämättä onnellinen. Mutta niin, ymmärrän kyllä, ettei kaikille se todellisten kuulumisten vaihtaminen ole aina helppoa.

Tämä vuosi, kun on saanut olla suurimman osan ajasta tekemättä töitä, on kyllä antanut voimia. Ja ehkä se, ettei ole puoleen vuoteen tavannut ketään :D

Juuri pääsykokeiden jälkeen tuntui, etten siedä ollenkaan uteluita siitä, miten pääsykokeet olivat menneet. Olin varmaan niin ylikierroksilla. Nyt reissullamme, kun näin monia tuttuja ja sain kertoa kaikille saman lorun omasta pääsykoemenestyksestäni, en kokenut sitä mitenkään hirveän
kuormittavana. Minusta tuntui, että olen vuori, eikä kenenkään kommentit hetkauta minuta :D Stressi on selkeästi laantunut. Olen kyllä kuullut niin paljon sekä hauskoja että suututtavia kommennteja lääkikseen hakemiseen liittyen, että tekisi mieli kirjoittaa joku "Älä sano näin väsyneelle lääkishakijalle"-postaus. :D

Näimme reissullamme muutamaa kaveripariskuntaa, joilla on pienet lapset. Vielä pari vuotta sitten en rehellisesti tiennyt, että haluanko tulevaisuudessa hankkia ollenkaan lapsia. En oikeastaan voinut edes ymmärtää, miksi kukaan haluaisi lapsia. Ja jos aivan rehellisiä ollaan, niin lähes kaikki lapset ärsyttivät minua. Se johtui varmaan siitä, etten esimerkiksi ymmärtänyt sitä, että ei lapsi itke ärsyttääkseen. Vaan sitä, että lapsella ei ole esimerkiksi vielä kehittynyt kykyä käsitellä pettymyksen tunnetta ja itku on ainut tapa millä hän osaa harmitustaan ilmaista.

En vieläkään koe olevani mikään super lapsirakas ihminen, mutta kohtaamiset onnellisten lapsiperheiden kanssa muuttivat ajatusmaailmaani perheen perustamisesta. Että mitäpä jos sittenkin jonakin päivänä?
Ja kun poikaystäväni (kumppani, avopuoliso, mikä se on?) leikitti söpöä pientä lasta,rakastuin häneen vähän lisää.Tuli sellainen tunne, että eiköhän me oltaisi tuossa hommassa aika hyviä. Myös se, kun on käsitellyt omaa suhdettaan omiin vanhempiin ja tarkastellut heidän tekemiään "virheitä", ei se lapsen hankkiminen tunnostakaan enää niin vastenmieliseltä. :D

Sanotaan, ettei koskaan ole oikeaa hetkeä hankkia lapsia. Minusta se on vähän bullshittiä. Mielestäni jokaisen, joka harkitsee hankkivansa lapsia, tulisi tehdä jonkinsorttinen matka itseensä ja lapsuuteensa ja miettiä omia henkisiä kipukohtiaan. Pitäisi suorastaan olla käytynä joku neuvolan tarjoama tunnetaitojen peruskurssi. Olen nähnyt tunnetaidoiltaan niin reppanoita äitejä ja isejä, ettei ole ollut vaikea arvata, mikä on ollut vaikuttamassa heidän lastensa mielenterveysongelmiin. Minusta on väärin tehdä lapsi ja aloittaa sen jälkeen opettelemaan,kuinka esimerkiksi riidellään rakentavasti. Jos omia tunne-elämänsä haasteita ei tunnista, voi tiedostamattaan tarjoilla lapselleen aivan toimimattomia ja jopa haitallisia käytös- ja ajatusmalleja. Tästä oman elämäni esimerkkinä vaikka se, että äitini ei ole osannut mielestäni sanoittaa hyvin omia tunteitaan
 ("Äiti oli hieman vihainen, koska...")mikä on varmasti edesauttanut sitä, että minulla on ollut tapana aistia herkästi muiden tunnetiloja ja ratkaista muiden ongelmia omaan väsymiseeni asti. Näitä asioita olen käynyt käsittelemässä omakustanteisesti terapeutin kanssa, suosittelen lämpimästä kaikille :D

Toki onhan se niinkin, että ei kukaan ole täydellinen ja ns. virheitä kasvatuksessa tulee joka tapauskessa, vaikka kuinka yrittäisi. Mutta jokin minimi määrä itsetutkiskelua tulisi tehdä ja kykyä puhua omista tunteistaan tulisi olla, ennen kuin menee hankkimaan lapsia. Ihan jo vaikka oman hyvinvointinsakin vuoksi. Kun ei se lapsen teko ainakaan mitään helpota, päinvastoin vasta nostaakin esiin omia käsittelemättömiä psyykepuolen juttuja. Näin väitän, lapseton 27-vuotias :D

Jahas, ei tästä kyllä pitänyt alun perin tulla mikään lastenhankintapaasaus. No tulipa nyt jauhettua. On vaan todella mielenkiintoista huomata, että oma mieli muuttuu,ja miettiä, että mistäköhän se johtuu. Onko tämä uudenlainen suhtautuminen perheen perustamiseen kenties ihan vain biologiaa? Ken tietää. Katsotaan mihin elämä vie. Ehkä sitten muutaman vuoden päästä, jos hyvä tuuri käy. :D