Jorinaa koulun alusta ja psykosomatiikasta

Orientaatioviikko on nyt takana päin ja fiilis kaikesta on edelleen aivan hyvä. Varsinaista opiskelua ei oikeastaan juuri ollut, ainoastaan sellaista ajatusten herättelyä ja kurssisisältöihin tutustumista. Laskeskelin tänään epäorgaanisen kemian kurssiin liittyviä harjoitustehtäviä, ja se tuntui alkuun hieman kankealta useamman kuukauden laskutauon jälkeen. Kyllä se siitä.

Heti ensimmäisellä viikolla alettiin suunnittelemaan lukujärjestystä ja sivuaineita, mikä oli mielestäni hyvä juttu, että koko viiko ei mennyt pelkkään tutusteluun. Valitsin aineenopettajalinjan ja sivuaineeksi biologian, jotta pääsen opiskelemaan enemmän lääkiksen pääsykokeen kannalta hyödyllisiä juttuja. Ensi viikolla tapaan omaopettajani, jonka kanssa käydään läpi henkilökohtaista opintosuunnitelmaa, ja silloin on otettava puheeksi se jännittämäni asia, että olen koulussa rehellisesti siksi että pääsisin lääkikseen. Pakko myöntää, että jännitän sitä, että se vaikuttaa omaopettajan suhtautumiseen minuun. Tiedän, että henkilökohtaisella tasolla opettajia ei varmaan kiinnosta aivan hirveästi se, että mitkä ovat opiskelijoiden opiskelumotiivit, mutta uskoisin intohimoisen opettajan kuitenkin toivovan, että omasta tiedekunnasta valmistuu oman alan kandeja ja maistereita. Tiedän myös, että jonkun minulle tuntemattoman omaopettajan mielipide minusta ei ole millään lailla tärkeää, mutta siitä huolimatta toivon vastaanoton olevan kuitenkin avulias, eikä "jaa oot niitä lääkikseen hakijoita, no haista vittu sit" :D Se jää nähtäväksi.

Mietin tällä viikolla, että vitsi kun olis vaan niin helppoa kun yhtäkkiä haluaisi jäädä tuonne kemialle ja haluaisi olla kemisti tai kemianopettaja. Mutta kun ei. Mikään viisari ei värähdä, kun mietin itseäni jonakin aineenopettajana. Toki enhän minä tiedä vielä, millaisia erilaisia työmahdollisuuksia esim kemistillä on, ja periaatteessa mieli voi aina muuttua, mutta vaikka kemian maailma on tavallaan ihan siistiä ja ihmeellistä, niin ei se ole intohimoni. Ne on ne ihmiseen liittyvät asiat, jotka kiehtovat minua (joo kyllähän kemiakin liittyy ihmiseen mutta blaa). 

Kun tällä viikolla tosiaan mietin sitä, että miksi en halua vaan olla vaikka kemian ope, päädyin pohtimaan sitä, miten erikoinen kapistus ihminen on. Mietin psykosomatiikkaa ja sitä, miten ihmeellinen vaiva esim CRPS on. CRPS:ssä esimerkiksi leikkauksen jälkeinen krooninen kipu aiheuttaa raajassa hermoratojen herkistymistä ja siten äärimmäisen kovaa kipua sekä trauman kokeneessa että mahdollisesti myös terveessä raajassa (!). CRPS:ään voi altistaa esimerkiksi huonosti hoidettu leikkauksen jälkeinen kipu mutta myös erilaiset psykologiset tekijät. Psykosomaattinen oirehdinta, jossa siis psyykkinen vaiva näkyy somaattisena (=kehollisena) oireena on mielestäni todella mielenkintoinen ilmiö. Psykosomaattinen oire voisi olla yksinkertaisesti esimerkiksi masennuksesta johtuva ripuli (!!). Tämä kehon ja mielen yhteys on minusta ihmeellistä. Minusta tuntuu että vielä nykypäivänäkin ihmisillä on vaikeaa ymmärtää sitä yhteyttä. Se näkyy siinä, että esim epämääräisille somaattisille oireille halutaan kovasti löytää jokin somaattinen syy, eikä haluta hyväksyä sitä, että että kehollinen oire voi johtua huonosti voivasta mielestä. 

Kerrankin eräs tuttuni paasasi turhautuneena minulle sitä, kuinka oli käynyt lääkärillä juttelemassa omasta väsyneestä voinnistaan ja epämääräisitä vatsavaivoistaan, ja kun mitään elinperäistä vaivaa ei ollut löytynyt ja lääkäri oli ehdottanut masennusta, tuttuni torppasi asian täysin. Rivien välistä kuulin, kuinka hän hakemalla haki itselleen kilpirauhasen vajaatoimintaa tai Sjögrenin syndroomaa, jotka voisivat selittää epämääräiset oireet. Käsittääkseni tuollainen ajattelu on aika tyypillistä ihmisillä, joilla on orastava mielenterveysongelma ku ei haluta hyväksyä asian todellista laitaa. Mutta toisaalta se on aika inhimillistä, niin kauan kun yhteiskunnassamme mt-ongelmiin ei suhtauduta yhtä neutraalisti kuin esimerkiksi vaikka siihen kilpirauhasen vajaatoimintaan. Mutta joo, myöhemmin kaverini olo varmaa eskaloitui sen verran, että hän päätyi hakemaan jutteluapua ja alkoi sitten hissukseen hyväksymään sen, että on uupunut. 

Joo tämmöstä höpinää tänään. Olen koko päivän kököttänyt sisällä joten taidanpa lähteä tästä lenkille.