Miksi en halua työskennellä sairaanhoitajana

Kirjoittelin tuossa viimeksi mukavista kokemuksistani opiskeluajoilta ja työelämästä. En ole tehnyt oman alani töitä yli vuoteen ja syitä siihen on useampi. Ensinnäkin ajattelin, että parempi vastapaino lukemiselle on työ, jossa ei tarvitse keskittyä niin paljon. Olinkin sitten jonkin aikaa töissä postin lajittelussa, joka oli mielestäni sopivan simppeliä lukemisen ohelle.

Pääsyy siihen, miksi en halua olla ylipäätään sairaanhoitaja, on se että minusta tuntuu, että pystyisin tulevaisuudessa olemaan hyvä lääkäri. Luulen, että jokin osa minussa ei pääsisi toteuttamaan itseään, jos olisin koko ikäni sairaanhoitaja. Siksi olen tässä pisteessä kuin nyt olen. Minulle sairaanhoitajan ammatissa on myös jotain sellaista, miksi en ylipäätään kaipaa takaisin sairaanhoitajan työhön. Luulen, että voisin esimerkiksi kesän ajan työskennellä hoitajana, mutta en varmaan pidempää aikaa. 

Koska viimeksi kirjoittelin positiivisia juttuja työelämästä niin vastapainoksi on hyvä tarkastella niitä negatiivissävytteisiäkin juttuja. Kokemukseni ovat osittain entisestä työpaikastastani, mikä voinee kertoa enemmän yhden työyhteisön ja johdon ongelmista sekä minusta itsestäni eikä välttämättä itse sairaanhoitajan ammatista. Ymmärrän kyllä, että nämä asiat eivät ole välttämättä sellaisia asioita, jotka loppuvat sitten kun jokin päivä pääsen lääkikseen eikä tarkoituksenani olekaan verrata sairaanhoitajan ja lääkärin työtä, asemaa jne, vaan kerron nyt niistä asioista, jotka alkoivat ärsyttää minua muutaman vuoden sairaanhoitajana työskenneltyäni.


Asema

Vaikka aiemmassa postauksessa sanoinkin ajan kultaavan muistot, niin tämän asian suhteen taisin työssäni vittuuntua niin, että en oikein keksi mitään positiivista sanottavaa. Minusta tuntuu, että vaikka sairaanhoitajalla olisi vahva ammattitaito, niin silti hänellä ei ole samanlaista asemaa potilaan silmissä, kuin esimerkiksi edes kokeneella fysioterapeutilla tai toimintaterapeutilla. Saati niin kuin lääkärillä. Minun kokemukseni on se, että usein potilaat odottavat sairaanhoitajien olevan ymmärtäjiä ja päähän taputtelijoita, eikä välttämättä vakavasti otettavia ammattilaisia. Kärjistetysti: mikäli hoitaja sanoo asiallisesti mutta jämäkästi miten asiat ovat, niin silloin hän on ikävä hoitaja, toisin kuin joku muu terveydenhuoltoalan ammattilainen, joka on vain suorapuheinen. Minua jokseenkin etoo sellainen sisar hento valkoinen - meininki, mitä jotkut potilaat usein hoitajilta odottavat. 

Tiedän kyllä, että lääkärit saavat myös paljon vittuilua osakseen potilailta, eikä heidän työnsä ole todellakaan mitään ruusuilla tanssimista. Mutta oma kokemukseni on kuitenkin se, että potilaan on helpompi alkaa aukomaan päätään hoitajalle, mikäli lääkäri (tai joku muu ammattihenkilö) on sanonut jotain epämiellyttävää tai jättänyt määräämättä jonkin lääkkeen tai parhaimmillaan jos potilas itse on unohtanut sanoa lääkärille jotakin. Tällöin asiat kaatuvat helposti hoitajan niskaan. 

Omassa työssäni en itse kokenut sellaista työyhteistön sisällä tapahtuvaa asemataistelua, vaan leikkausosastolla jokaisen rooli oli selkeä ja yhteishenki suurimmaksi osaksi hyvä. Tämä oma "asemaongelmani" liittyykin pikemminkin siihen yheiskunnalliseen asemaan, mikä hoitajilla on. Minusta tuntuu, että yhteiskunta ja työpaikkojen esimiehet ratsastastavat aika törkeästi hoitajien vastuuntunnolla, kun resursseja on vähän. Kiltit suostuvat jäämään ylitöihin olemattomalla korvauksella, ja heidän jaksamisensaan venyy ja venyy, vaikka todellisuudessa tarvittaisiin lisää uutta työvoimaa. Mutta ei se ole tyhmä joka pyytää. Silti inhottaa vain se sellainen asetelma, että kiltti lammas on olevinaan parempi hoitaja kuin sellainen, joka pitää omista oikeuksistaan kiinni.


Arvostus

Minulle ei riittänyt se, että arvostin itse omaa työtäni. En kokenut saavani esimiestasolta juurikaan arvostusta työstäni, mikä lienee aika tarpeellista työminän itsetunnolle. Vaikka joskus leikkausjonoja purettaessa kiiteltiinkin joustamisesta ja hyvin tehdystä työstä, yleensä koin itseni vain pieneksi työmuurahaiseksi, jonka pystyy milloin vain korvaamaan toinen työmuurahainen. Ja niinhän se on, ettei kukaan ole korvaamaton enkä minäkään haluaisi olla. Mutta jokin, kenties turhamainenkin osa minussa, halusi enemmän arvostusta esimieheltä hyvin tehdystä työstä. 

Siskoni on töissä aivan erilaisessa pienemmässä yksikössä, jossa hänen tarinoidensa mukaan koko osaston henkilökunta esimiehiä myöten pitävät yhtä. Esimies nähdään henkilökunnan puolia pitävänä esimerkillisenä johtohahmona. Itse en tätä anestesiahoitajan ammatissa kokenut, vaan esimies oli aika etäinen tyyppi, vaikka olikin ihmisenä mukava. Toki se on osittain ymmärrettävää, kun henkilökuntaa on yli sata. Silti se tunne, että vaikka tein työni viimeisen päälle ja huolellisemmin kuin jotkut konkarit, silti olin näkymätön. En ollut yksin näiden tunteideni kanssa.

Yhteiskunnallisesti hoitajia ei mielestäni arvosteta tarpeeksi, mikä näkyy hoitoalan palkoissa. Siitäpä seuraavaksi.


Palkka

Minulle raha ei ole hirveän tärkeää, mutta olen oppinut sen, että rahalla saa vapautta, jota taas elämältäni haluan. En halua hankkia lisää materiaa, vaan pikemminkin päinvastoin. Mitä vähemmän minulle on ylipäätään mitään, sitä vapaampi olen. Siispä huono palkka on osasyynä siihen, miksi en halua olla sairaanhoitaja, koska sairaanhoitajan palkka ei mahdollista sitä vapautta, jota elämältäni haluan. 

Olin neljän vuoden ajan työpaikassa, jossa oli (ma-la) aamu-, ilta- ja yövuoroja, mutta pyhäpäivät olivat vapaat, koska osastolla ei ollut omaa päivystyksellistä leikkaustoimintaa. Veroprosentin ollessa lähes pienin mahdollinen etten saa mätkyjä (muistaakseni 17%), minulle tuli nettona palkkaa kuukaudessa noin 1800 euroa. Ihan oikeasti. Se on mielestäni aivan törkeän vähän siitä vastuusta, joka minulla oli anestesiahoitajana. Yksi huolimattomuusvirhe suonensisäisen lääkkeen annossa niin parhaimmillaan olisin voinut tappaa jonkun. (Suun kautta annosteltavissa lääkkeissä on sentään jokin pelivara hitaamman vaikutusajan vuoksi, ehhe.)

Muistan yhden "läheltä piti"-tilanteeksi luokiteltavan keissin, kun tarkistin anestesiapöydän lääkkeitä, ja huomasin keittosuolaliuospullojen kohdalla olevan erehdyttävästi samannäköisessä pullossa kaliumkonsentraattia, jota yleensä ei leikkauosastollamme säilytetty anestesiapöydässä. Sillä saa potilaalta hengen pois, mikäli töräyttelee sitä potilaan kanyyliin niin kuin keittosuolaa. Joku oli vahingossa siis tuonut kaliumkonsentraattia keittosuolan tilalle. Joku olisi voinut vahingossa antaa sitä potilaalle, mikäli ei olisi tehnyt rutiinitarkistusta lukemalla pullon kyljestä mitä siinä on. "Virheen" syy löytyi ja se pystyttiin jatkossa estämään. Mutta pointtina se, että lääkkeiden kanssa ei ollut pelleileminen ja pahimmillaan hoitajan tekemä pienikin virhe voi tappaa jonkun, ja silti hoitajille maksetaan ihan pilipalipaskapalkkaa :D Kukkuu!

Joskus kuulee sanottavan, että "no sairaanhoitaja tienaa paljon enemmän kun moni muu". Voihan se olla, että jotkut sairaanhoitajat tienaavat nettona yli 2000e, mutta se tarkoittaa sitä, että he tekevät silloin terveyttä kuormittavaa vuorotyötä ja ovat töissä silloin, kun muu perhe lomailee, esim viikonloppuina ja juhlapyhinä. Siitä menetyksestä sekä työn vastuusta tulisi maksaa paremmin. En kuitenkaan usko, että hoitoalan palkat tulevat muuttumaan. Uskon, että niin kauan kun hoitajakouluihin hakee porukkaa, niin kauan palkka on berseestä.


Ja loppuun vähän kevyempi ...


Perushoito

Anestesiahoitajana perushoidon määrä on vähäistä, mikä oli mielestäni hyvä asia. Ihmiset ovat ennen leikkausta syömättä ja juomatta, minkä vuoksi vaippojen kanssa minun ei juuri koskaan tarvinnut olla tekemissä (muutamaa hassua poikkeusta lukuunottamatta, esim kerran kun menin auttamaan potilaan pois vessasta ja hän oli päättänyt tuhria pöntön istuimen ja lattian paskalla :)). Heräämössä joutui (kyllä, joutui) tarjoilemaan ruokaa potilaille. Kuulostan nyt kusipäältä, mutta sanon sen silti: ruoan tarjoilu oli minusta äärimmmäisen turhauttavaa. :D Ruoan tarjoilua pidin pakollisena pahana jo harjoitteluaikoina, mutta tein sen aina ämpyilemättä. Se kuuluu usein sairaanhoitajan työhön ja työt tehdään inisemättä. Mutta minä vihaan biojätteitä, likaisia lautasia ja haisevia puoliksi syötyjä eväsleipiä. Hyrrrr! Edes leikkausvuodon tyrehdyttämisestä tuleva haju tai potilaan liman imeminen ei ole niin inhottavaa, ja se on paljon sanottu se! :D


* *

Nämä häiritsevät asiat valkenivat minulle aika lailla pari kolme vuotta anestesiahoitajana työskenneltyäni. Voi olla, että joissain yksiköissä asiat ovat paremmin. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että en jäänyt pidemmäksi aikaa ihmettelemään että miksi työmotivaatio on laskenut niin rajusti, vaan aloin etsimään ratkaisua yliopistojen ja amkien sivuilta. Ja tässä sitä nyt ollaan. Muutaman viikon päästä menen yliopistoon opiskelemaan kemiaa, ja yritän ensi vuonna uudestaan lääkikseen. Kaikesta huolimatta sairaanhoitajana olen päässyt kokemaan paljon sellaista, josta on minulle tulevaisuudessa varmasti hyötyä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Uusi sivu

Mitä pikkujuttuja opin vuoden 2020 hakukerrasta