Ajatuksia blogin kirjoittamisesta

Ajelin vanhempieni mökiltä takaisin kotiin. Matka kesti useamman tunnin, ja tuntui todella hyvältä luukuttaa itsekseen biisejä täysiä ja laulaa huutaa mukana. Autolla ajaminen on minulle terapeuttista hommaa, ja luonnollisesti myös musiikin kuuntelu. Musiikkimakuni menee aika laidasta laitaan, melkein kaikki menee etenkin jos äänentoistolaitteet ovat kunnolliset. Pystyn parhaimmillaan liikuttumaan jostain Aviciin tykityksestäkin, jos se soi tarpeeksi hyvistä kaiuttimista ja tarpeeksi kovaa. :D Parhaimmillaan musiikista tulee huoleton ja inspiroitunut olo. Tavallaan se myös maadoittaa tähän hetkeen. Toisaalta se voi antaa myös todella voittamattoman olon. Mitä mahtipontisempi biisi, sitä enemmän se "mene päähän". 

Olen huomannut oikein tykästyneeni tähän blogin kirjoittamiseen. Erityisesti minulle on tuottanut iloa ne muutamat kommentit joita olen saanut. Tässä hommassa ne sosiaalisen median hyvät puolet ovat nyt nostaneet päätään, vaikka tuossa pari postausta sitten taisin suurin piirtein haukkua koko sosiaalisen median. :D Olen avoin keskustelulle ja onkin ollut todella virkistävää pitkästä aikaa vaihtaa vähän ajatuksia ihmisten kanssa, joita ei tunne. En nyt enkä tulevaisuudessa panisi myöskään pahakseni ollenkaan, jos joku tarvittessa joskus vähän haastaisikin sanomisiani, jos sattumoisin puhun ihan höpöjä jonkun mielestä. Sitähän se keskusteleminen on :)

Seuraamani blogin, Medisiinarin päiväkirjan kirjoittaja teki vastikään "face revealin", mikä herätti minussa ajatuksia. Todella rohkeaa! Mietin, että miksi en itse kirjoita tänne omalla naamallani. Pystyn kuitenkin seisomaan sanomisieni takana nyt ja jatkossa. Mitä minä muka pelkään? Tulin siihen tulokseen, että tulevaisuudessa haluaisin mahdollisesti kirjoittaa entistä avoimemmin omista ajatuksistani, jotka liittyvät aiheisiin, joita en ole käsitellyt esimerkiksi omien vanhempieni kanssa. Siksi en halua ottaa sellaista riskiä, että heille selviäisi asioita minusta netin kautta (mikä olisi toki epätodennäköistä mutta silti), koska se voisi aiheuttaa heille turhaa huolta. Tarkoitan tällä nyt  menneisyyteni vuosien ajan kestänyttä syömishäiriökäyttäymistä, josta en ole puhunut kuin kumppanilleni, parille lähimmälle ystävälleni ja terapeutille. Alan olla sinut aiheen kanssa, mutta jostain syystä toisinaan sen puheeksiottaminen on vähän haastavaa, mikä on harmi, sillä itse haluaisin juurikin kumota mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ja käydä avointa, matalan kynnyksen keskustelua (niin netissä kuin livenä) vaikeistakin asioista. Haluaisin mielenterveyteen liittyvän keskustelun helpottuvan myöskin siksi, koska tiedän tosi paljon ihmisiä, joita ne asiat koskettavat. Lisäksi myös siksi, että taidan olla juuri yksi niistä monista tyypeistä, joista ei heti ensimmäisenä uskoisi, että tuolla on ollut joskus haasteita mielenterveyden kanssa (mikä on typerästi ajateltu, koska ei habitus koskaan kerro sitä, mitä ihminen on käynyt läpi elämässään), minkä vuoksi koen sellaisen mt-juttujen neutralisoinnin tarpeelliseksi. Mutta niin... sen sijaan että lähtisin purkamaan elämäntarinaani ja vanhoja ongelmiani blogissa, jatkossa voisikin olla mukava pohdiskella mitä esimerkiksi terapeutin kanssa jutteleminen ja itsereflektio ovat auttaneen minua ymmärtämään itsestä ja ylipäätään elämästä.

Sanottakoon vielä, että minulle tämä blogin kirjoittaminen on ollut kuitenkin yllättävän mukavaa ja inspiroivaa hommaa ja uskon, että rohkeasti ajatuksistaan kirjoittaminen ja omana itsenään oleminen ei voi poikia muuta kuin hyvää. Eihän tässä ole mitään menetettävää. Haluaisin kirjoittaa opiskelusta, lääkikseen hakemisesta sekä sellaisista jutuista, joita oikeasti arjessani pohdiskelen ja joita minusta itsestänikin olisi mukava lukea. Ja sellainen sisältö on usein kaunistelematonta, mielenkiintoista, pohdiskelevaa... sellaista viihdyttävää arkirealismia. :)