Hyviä muistoja opiskeluajoilta ja työelämästä

Nyt on kulunut jo vähän yli vuosi, kun irtisanouduin sairaanhoitajan työstäni. Se tuntuu jotenkin hurjalle. Että niin nopeasti sitä sitten irtautui siitä hommasta. Mutta päätös lopettaa sh:n hommat ja alkaa pyrkiä lääkikseen onkin ollut elämäni yksi parhaimmista päätöksistä. Kyllä, jo pyrkiminen on tehnyt minusta onnellisemman ihmisen :D

Ennen anestesiahoitajan töiden lopettamista olin kyllä todella tööt ja vittuuntunut. Silti huomaan ajan kultaavan muistot ja päälimmäisenä minulla tuleekin lähinnä hyviä muistoja mieleen anestesiahoitajana työskentelemisestä. Mutta kun alan tarkemmin miettimään, muistot saavat myös niitä harmaan sävyjä, ja jopa niitä mustiakin :D Kaverin kanssa jaksetaan aina muistella sitä, kuinka molemmat oli ihan kurkkua myöten täynnä sairaanhoitajuutta ja päästiin heräämöstä kahvitauolle. Minä nojasin pääni käsiini ja huokaisin "vittuku vituttaa niin paljon " ja aloin itkeä ja nauraa samaan aikaan kaverin revetessä totaalisesti :D

Mulla on nyt kuitenkin semmoinen fiilis, että voisin kirjoittaa niistä positiivisista kokemuksistani jotka liittyvät sairaanhoitajaksi opiskeluun ja sairaanhoitajan ammattiin. Joku päivä aion myös kirjoittaa perinpohjaisemmin siitä, miksi en enää halua olla sairaanhoitaja. 

Opiskelu sairaanhoitajaksi 

Olen tyytyväinen ratkaisuuni hakea ammattikorkeakouluun hoitotyön koulutusohjelmaan heti lukion jälkeen, vaikka nyt näyttää siltä että sairaanhoitajana en taidakaan työskennellä eläkeikään asti. Alanvaihtoaikeista huolimatta olen jossain määrin jopa ylpeä, että voin sanoa olevani anestesiahoitaja. Se on varmaan ihan terve tunne. Sairaanhoitajan ammatti on ihan hyvä olla takataskussa, koska mikäli töitä haluaa tehdä, niitä todennäköisesti myös saa. 

Kouluajat muistan suhteellisen työteliäinä, koska vuosi sisälsi aina vähintään yhden 4-12 viikkoa kestävän harjoittelujakson ja useissa kursseissa taisi muistaakseni olla läsnäolopakko. Ja vaikka ei olisikaan ollut, halusin käydä tunneilla, koska tykkäsin käydä koulussa ja koin asioiden oppimisen todella tärkeänä. En juurikaan viettänyt sellaista perinteistä railakasta opiskelijaelämää, koska minulle ajatus krapulassa luennolla olemisesta tuntui nihkeältä. Tuolloin minulla oli myös vanha kaveriporukkani ja silloinen poikaystäväni vielä vanhalla kotipaikkakunnallani, minkä vuoksi matkusin viikonloppuisin usein sinne. Minulla tulikin sitten vasta vuosia myöhemmin sellainen tunne, että olisipa hauska kokea sellaista vahvaa yhteisöllisyyttä saman henkisten ihmisten kanssa opiskelujen merkeissä. 

Kuten sanoinkin, niin tykkäsin käydä luennoilla ja käytännön harjoitustunneilla, jossa saatiin ensikosketus sairaanhoitajalta vaadittaviin kädentaitoihin, kuten injektioiden antamiseen, lääkkeiden laimentamiseen jne. Mieluisimpia kursseja olivat ehdottomasti anatomia&fysiologia, psykiatrian, anestesiologian ja teholääketieeteen kurssit. 

Vahvimmat muistikuvat kouluajoilta minulla on käytännön harjoittelujaksoista. Harjoittelujaksoilla pääsin näkemään ja harjoittelemaan sairaanhoitajan työtä erilaisissa yksiköissä, kuten sisätautisella vuodeosastolla, kotihoidossa, lasten kirurgisella osastolla,  leikkausosastoilla, naistentautien osastolla ja psykiatrialla. Ennen sairaanhoitajaksi opiskelemista sairaalamaailma oli minulle hyvin vieras. Harjoittelujaksot olivat usein raskaita, koska joutui tapaamaan niin paljon erilaisia ihmisiä ja olla superreippaana aina itseään esittelemässä työntekijöille ja potilaille. Aktiviisena opiskelijana olin myös hyvin usein tarjoamassa apuani ja hakeutumassa uusiin oppimistilanteisiin, niin kuin mielestäni hyvän opiskelijan kuuluukin. Se on aika raskasta, kun oppii jatkuvasti uutta. Koin potilaiden kohtaamisen luonnollisena enkä raskaana asiana, kun ei tarvinnut olla kuin oma itsensä. Olla vain ihminen ihmiselle, eikä esittää muka fiksumpaa kuin on.

Muistan hyvin ensimmäiset päiväni ensimmäisessä harjoittelussani terveyskeskuksen vuodeosastolla. Alku oli 19-vuotiaalle minulle suorastaan järkytys. En ollut koskaan nähnyt niin huonokuntoisia, muistamattomia päivät sängyssä makaavia vanhuksia, jotka tarttuvat käsivarteen ja sanovat haluavansa kuolla pois. Ensimmäisen päivän jälkeen menin kotiin itkua tihrustaen. Olin surullinen, kun autettavia vuodepotilaita oli niin paljon, eikä heille ollut mahdollista antaa niin paljon aikaa kuin olisi halunnut. Sillä harjoittelujaksolla näin myös ensimmäistä kertaa elämässäni vainajan. Muistan nyt, kuinka minulla oli silloin 19-vuotiaana aika mustavalkoinen ajatus siitä, miten hoitajan tulee suhtautua kuolemaan. Ajattelin, että hoitaja on kuin vuori, jota mikään ei hetkauta, ja jonka tehtävä on olla vahvana omaisia varten. Opin nopeasti sen, että vaikka onkin jonkin sorttinen sairaalassa työskentelevä ammattilainen, on silti ihminen. Kuolemaa kohdatessani eniten minua suretti nähdä omaisten suru, eikä niinkään itse kuolema. Joissakin tapauksissa koin sen olevan luonnollinen ja jopa armollinen tapahtuma. 

Ensimmäinen harjoitteluni tk:ssa oli hyvä kokemus, jonka muistan varmasti aina. Sellaista ammatiin kasvamista. Ensimmäinen harjoittelu olikin ikään kuin sellainen opiskelijoiden karsintakierros, sillä aika moni opiskelija kurssiltamme lopetti ekan vuoden jälkeen. Ekan harjoittelun jälkeen en enää muista niin ottaneeni sydämeeni tarinoita surullisista ihmiskohtaloista. Mieleen voi muistua kaikenlaisia pototilastarinoita joita saattaa edelleenkin ihmetellä, mutta ne eivät saa minua surulliseksi. Päin vastoin, oma selviytyiskeinoni huumori, niin kuin monella muullakin hoitajalla ja lääkärillä, joiden kanssa olen työskennellyt.

Suuntautuminen perioperatiiviseen hoitotyöhön

Koulussani sairaanhoitajaopiskelijat suorittivat syventävät opinnot, jotka piti valita muistaakseni toisena opiskeluvuonna. Vaihtoehtoina olivat mm. perioperatiivinen hoitotyö (leikkaussali), akuutti- ja tehohoito (päivystys ja teho), sisätautikirurginen, psykiatrinen ja geriatrinen hoitotyö. Aluksi olisin halunnut suorittaa sekä psykiatrisen että perioperatiivisen hoitotyön syventävät opinnot, mutta koulussani suhtauduttiin nihkeästi siihen, että opinnot olisivat venyneet siitä syystä. Valitsinkin sitten itelleni mieluisemman ja monipuolisemman, eli perioperatiivisen hoitotyön. Harjoittelujen myötä minusta muovautui anestesiahoitaja. Perioperaatiivisen hoitotyön suuntaavat opinnot käyneet hoitajat yleensä suuntautuvat joko anestesiahoitajiksi tai instrumenttihoitajiksi. Ne ovat kaksi täysin erilaista työtä, minkä vuoksi valitaan vain toinen. Toki työelämässä pystyy näkemään konkarihoitajia, jotka pystyvät työskentelemään molemmilla "puolilla". 

Syventävästä harjoittelusta muistan hyvin, kun pääsin auttamaan saliin verenvuotopotilaan hoidossa. Tilanne oli kriittinen ja saliin oli kuulutettu lisäapua, eli potilaan hengenlähtö oli lähellä. Olin otettu, ettei minua passitettu pois salista, vaan sain olla kiikuttamassa valtimoverinäytteitä analysoitavaksi ja pitämässä kirjaa tiputetuista veripusseista jne. Seuraavana päivänä eräs anestesiahoitaja kiitti minua erikseen, mikä tuntui tosi kivalta, vaikka tein vain sen mitä käskettiin. Samalla viikolla eräs anestesialääkäri sanoi minulle pukuhuoneessa, että minun tavastani työskennellä kuulemma näki että minusta tulee hyvä anestesiahoitaja. Se oli ihana harjoittelu, josta oli hyvä ponnistaa työelämään. Ohjaajani olivat ihan huippuja, ja vielä jälkeen päin kiittelin heitä erinomaisesta ohjauksesta. Ilman hyvää ohjausta harjottelusta ei tule mitään. 

Anestesiahoitajan työstä

Minulla on "pitkäaikaisempaa" (4 vuotta) kokemusta ainoastaan anestesiahoitajan työstä, mutta olen työskennellyt myös psykiatrisella puolella yhden kesän ennen valmistumista. Leikkausosastolla työskentelyssä tykkäsin siitä, että pääsee työskentelemään käsillään ja hoidettavat asiat ovat lopulta aika simppeleitä, kärjistettynä peruselintoimintoihin liittyviä asioita. Psykiatrialla käsillä työskentelemistä on vähän ja potilaan ongelmien hoito kestää paljon kauemmin, eikä hoidon tulosta pääse välttämättä näkemään koskaan. Se on minun luonteelleni hieman turhauttavaa. 

Anestesiahoitajan työ oli kuitenkin mukavan monipuolista, koska erilaisia työpisteitä oli useampi, kuten leikkaussali, heräämö tai induktiotila, eli paikka jossa voidaan valmistella potilaalle suurempia kanylaatioita ja puudutuksia ennen leikkauksia. 

Leikkausalissa työskenneltiin päivän ajan usein samalla porukalla, johon kuului anestesiahoitaja, kaksi instrumenttihoitajaa, kirurgi, anestesialääkäri, lääkintävahtimestari.  "Salipäivinä" minun tehtävänäni oli pääpiirteittään valmistella lääkärin määräämät anesteetit, olla ottamassa potilas vastaan saliin ja asettaa tarvittavat valvontalaitteet ja laittaa iv-kanyyli, hoitaa anestesialääkärin kanssa anestesian induktio ("nukutusvaihe"), ylläpitää anestesiaa leikkauksen ajan (annostella nukutus- ja kipulääkkeen määrää) ja reagoida lääkkein tms. elintoiminintojen muutoksiin (esim verenpaineen tai sykkeen laskuun). Työnkuva vaihteli päivän mukaan riippuen siitä millaisia potilaita (kuinka sairaita) oli hoidettavana ja oliko itse ylipäätään sijoitettuna leikkaussaliin vai heräämöön. Anestesiahoitajan työ on niin moninainen, ettei ole mielekästä alkaa luettelemaan kaikkia mahdollisia työtehtäviä. ^^' 

Anestesiahoitajan työssä pidin eniten itsenäisen työn ja tiimityöskentelyn kombosta. Käsillä tekeminen, ja hengityskoneeseen liittyvät asiat olivat mieleeni. Anestesialääkäri ja -hoitaja työskentelevät tiiviisti yhdessä ja oli mukavaa, kun oli aina joku, jolle soittaa jos on jotain kysyttävää. Koen, että esimerkiksi vuodeosastolla lääkäri jää etäisemmäksi. Tykkäsin lyhyistä potilaskohtaamisista ennen anestesiaa, jossa omalla rauhallisella olemuksella piti yrittää saada potilas vakuuttuneeksi siitä, että hän on hyvissä käsissä ja että hän todennäköisesti herääkin vielä nukutuksesta. Osasin myös nauttia vastuustani, sitten kun olin saanut varmuutta tekemiseeni. Työelämässä lämpimät muistot liittyvät hyviin työkavereihin ja siihen tunteeseen, kun sai hoidettua potilaan niin hyvin kuin mahdollista seuraavaa jatkohoitopaikkaa varten, olkoon se sitten heräämö, vuodeosasto tai koti. Tyytyväiset kiittelevät potilaat lämmittivät sydäntä.