Arvailuja ja pohdiskelua pääsykokeista
Sinä päivänä kun informoitiin, että tämän vuoden perinteiset pääsykokeet perutaan, olin pettynyt, vaikka tiesinkin että se on koronaviruksen vuoksi varmasti oikea ratkaisu. Tällä viikolla tulee tieto siitä, miten yliopistojen pääsykokeet aiotaan järjestää tänä keväänä.
Olen satsannut tällä hakukerralla lukemiseen täysillä, sillä en ole tehnyt juurikaan töitä vaan keskittynyt lukemiseen. Olin odottanut sitä, että pääsen tekemään perinteisen kokeen. Ja nyt kun mediassa väläytellään vähän väliä mahdollisesta todistusvalintakiintiön suurentamisesta, niin kyllä joka kerta rinnassa muljahtaa jännitys. Pelottaa se, miten pieneksi rajataan omat mahdollisuudet aloittaa yliopistossa opiskelu ensi syksynä. Luulen, että lääkikseen kohdalla todistusvalintakiintiötä kasvastetaan, ja tulee kaksivaiheinen valintakoe, jossa toisessa on jokin vaikea aineistotehtävä.
Toisaalta ymmärrän sen, että yliopistojen motiivi on päästä tästä tilanteella mahdollisimman helposti ja halvalla. Siksi luulen, että yo-todistuskiintiötä kasvatetaan reilusti monella alalla. Tiedä vaikka se koskisi ei-ensikertalaisiakin. Mutta minun sisäänpääsyäni se ei auttaisi. Minulla on vaan jotenkin sellainen skeptinen fiilisi siitä, ettei yliopistossa kiinnosta varsinaisesti millaista porukkaa siellä opiskelee. Kuhan kaikki vaan valmistuisivat ajallaan. Ehkäpä ne tämän viikon päätökset osoittavat sen, mikä on asian laita.
Tiedän, että tällainen spekulointi on turhaa. Ainut asia millä voin vaikuttaa kouluunpääsyyni on opiskella vielä ahkerasti, ja sen aionkin tehdä. Ja tiedän että tämä asia koskettaa kaikkia hakijoita, mutta tottakai mietin "mutta entä minä"- mentaliteetilla, koska asia on minulle hirveän tärkeä.
Joku voisi sanoa, että olen sentään onnekas, kun minulla on jo ammatti. Että ei kai siinä ole mitään ku mennä takaisin töihin! Niin... Se on totta, että olen ikään kuin yhteiskunnan varojen tuhlaala, kun en tyytynytkään ensimmäiseen ammattiini, jonka hankin itselleni lukion jälkeen. Mutta asiat eivät ole aina niin mustavalkoisia. Itse lievästi sanottuna väsähdin niin paljon omaan työhöni, muun muassa arvostuksen puutteeseen, pieneen palkkaan ja ylipäätään siihen tunteeseen, että "minun ei kuulu tehdä tätä työtä", että en tiedä miten voisin palata takaisin omiin töihini. Minä kun koen, että jos teen jotakin hommaa, niin se pitää tehdä kunnolla. Ja vaikka tekisin työtehtäväni täysin oikein ja kunnolla, mutta sisimmässäni kiehun vitutuksesta, niin silloin sellaista hommaa ei tule tehdä. Silloin ei esimerkiksi voi olla hyvä hoitaja.
Ihmisen persoonallisuus muuttuu muistaakseni kolmekymppiseksi asti. Siksi minusta on hurjaa, miten lukiolaisiin kohdistetaan nykyään entistä enemmän painetta sen suhteen, että heidän pitäisi heti lukion alussa tietää, mihin kouluun haluaa hakea lukion jälkeen. Ihminen kasvaa ja kehittyy, mieli muuttuu. Ei 15-vuotiaan tarvitse tietää, mitä se haluaa tehdä loppuelämänsä. On ihan ok pitää välivuosi. Mutta ei näitä asioita mainosteta lukiossa, kun yhteiskunnalle on niin tärkeää saada nuoret ihmiset heti oravanpyörään kiinni. Uskon, että se oravanpyörä, paine, kiire ja riittämättömyyden tunne saa nuoret voimaan pahoin, ja se kostautuu yhteiskunnalle sitten myöhemmin, kun ihmiset kärsivät psyykkisistä ongelmista. Näin kärjistetysti. 15-vuotias on vielä aikalailla lapsi, ja yhteiskunta osittain pakottaa sen ikäiset koululaiset suuntaamaan katseet kohti aikuisuutta. Eikö lukiossa saisi vielä bähän perseillä ja etsiä itseensä?
Juttu lähti vähän sivuraiteille. Mutta pointtina ehkäpä juuri se, että miksi koen todella tärkeänä nämä pääsykoepäätökset ja ylipäätään kouluun pääsemisen. Koen olevani sellainen "myöhäisherännäinen", ja olen vasta nyt 27-vuotiaana tajunnut sen, mihin minusta oikeasti on, ja mitä haluan "isona" tehdä. Vaikka minulla onkin jo ammatti, niin silti tällä hetkellä en toivo mitään muuta kuin sitä, että saisin aloittaa koulun ensi syksynä, ja toteuttaa siten syvintä itseäni.
Olen satsannut tällä hakukerralla lukemiseen täysillä, sillä en ole tehnyt juurikaan töitä vaan keskittynyt lukemiseen. Olin odottanut sitä, että pääsen tekemään perinteisen kokeen. Ja nyt kun mediassa väläytellään vähän väliä mahdollisesta todistusvalintakiintiön suurentamisesta, niin kyllä joka kerta rinnassa muljahtaa jännitys. Pelottaa se, miten pieneksi rajataan omat mahdollisuudet aloittaa yliopistossa opiskelu ensi syksynä. Luulen, että lääkikseen kohdalla todistusvalintakiintiötä kasvastetaan, ja tulee kaksivaiheinen valintakoe, jossa toisessa on jokin vaikea aineistotehtävä.
Toisaalta ymmärrän sen, että yliopistojen motiivi on päästä tästä tilanteella mahdollisimman helposti ja halvalla. Siksi luulen, että yo-todistuskiintiötä kasvatetaan reilusti monella alalla. Tiedä vaikka se koskisi ei-ensikertalaisiakin. Mutta minun sisäänpääsyäni se ei auttaisi. Minulla on vaan jotenkin sellainen skeptinen fiilisi siitä, ettei yliopistossa kiinnosta varsinaisesti millaista porukkaa siellä opiskelee. Kuhan kaikki vaan valmistuisivat ajallaan. Ehkäpä ne tämän viikon päätökset osoittavat sen, mikä on asian laita.
Tiedän, että tällainen spekulointi on turhaa. Ainut asia millä voin vaikuttaa kouluunpääsyyni on opiskella vielä ahkerasti, ja sen aionkin tehdä. Ja tiedän että tämä asia koskettaa kaikkia hakijoita, mutta tottakai mietin "mutta entä minä"- mentaliteetilla, koska asia on minulle hirveän tärkeä.
Joku voisi sanoa, että olen sentään onnekas, kun minulla on jo ammatti. Että ei kai siinä ole mitään ku mennä takaisin töihin! Niin... Se on totta, että olen ikään kuin yhteiskunnan varojen tuhlaala, kun en tyytynytkään ensimmäiseen ammattiini, jonka hankin itselleni lukion jälkeen. Mutta asiat eivät ole aina niin mustavalkoisia. Itse lievästi sanottuna väsähdin niin paljon omaan työhöni, muun muassa arvostuksen puutteeseen, pieneen palkkaan ja ylipäätään siihen tunteeseen, että "minun ei kuulu tehdä tätä työtä", että en tiedä miten voisin palata takaisin omiin töihini. Minä kun koen, että jos teen jotakin hommaa, niin se pitää tehdä kunnolla. Ja vaikka tekisin työtehtäväni täysin oikein ja kunnolla, mutta sisimmässäni kiehun vitutuksesta, niin silloin sellaista hommaa ei tule tehdä. Silloin ei esimerkiksi voi olla hyvä hoitaja.
Ihmisen persoonallisuus muuttuu muistaakseni kolmekymppiseksi asti. Siksi minusta on hurjaa, miten lukiolaisiin kohdistetaan nykyään entistä enemmän painetta sen suhteen, että heidän pitäisi heti lukion alussa tietää, mihin kouluun haluaa hakea lukion jälkeen. Ihminen kasvaa ja kehittyy, mieli muuttuu. Ei 15-vuotiaan tarvitse tietää, mitä se haluaa tehdä loppuelämänsä. On ihan ok pitää välivuosi. Mutta ei näitä asioita mainosteta lukiossa, kun yhteiskunnalle on niin tärkeää saada nuoret ihmiset heti oravanpyörään kiinni. Uskon, että se oravanpyörä, paine, kiire ja riittämättömyyden tunne saa nuoret voimaan pahoin, ja se kostautuu yhteiskunnalle sitten myöhemmin, kun ihmiset kärsivät psyykkisistä ongelmista. Näin kärjistetysti. 15-vuotias on vielä aikalailla lapsi, ja yhteiskunta osittain pakottaa sen ikäiset koululaiset suuntaamaan katseet kohti aikuisuutta. Eikö lukiossa saisi vielä bähän perseillä ja etsiä itseensä?
Juttu lähti vähän sivuraiteille. Mutta pointtina ehkäpä juuri se, että miksi koen todella tärkeänä nämä pääsykoepäätökset ja ylipäätään kouluun pääsemisen. Koen olevani sellainen "myöhäisherännäinen", ja olen vasta nyt 27-vuotiaana tajunnut sen, mihin minusta oikeasti on, ja mitä haluan "isona" tehdä. Vaikka minulla onkin jo ammatti, niin silti tällä hetkellä en toivo mitään muuta kuin sitä, että saisin aloittaa koulun ensi syksynä, ja toteuttaa siten syvintä itseäni.
Kommentit
Lähetä kommentti