Aloitus
Moi!
Motiivini alkaa kirjoittaa ajatuksiani tänne blogiin oli se, että aloittaessani tämän "haen lääkikseen"-projektin, en koskaan löytänyt netistä sellaista blogia, johon voisin täysin samaistua. Netistä kyllä löytyy useampi hyvä blogi aiheeseen liittyen, mutta en vaan koskaan törmännyt sellaiseen blogiin, jonka kirjoittajalla olisi samanlaiset lähtökohdat kuin minulla. Koen, että tässä prosessin aikana minulla ei ole oikein ollut tarpeeksi vertaistukea, ja toivonkin että tämän kirjoittelun myötä joku ehkä eksyy kommentoimaan jotain. Lisäksi tämä kirjoittelu tuntuu aika terapeuttiselta, joten siinäpä muutama motiivi kirjoitella ajatuksiani nettiin.
Olen huomannut tässä lääkikseen hakuprosessin aikana, että itselleni tämä kaikki on ollut paljon muutakin, kuin vain lukion fykebi-aineidein oppimista. Se, että ylipäätään hyväksyin sen, että haluan päästä opiskelemaan lääketiedettä, ja että päädyin tavoittelemaan unelmaani, oli omanlaisensa oppimisprosessi itsestä. Todellisen oppimisen lopputulos on muutos.
Motiivini alkaa kirjoittaa ajatuksiani tänne blogiin oli se, että aloittaessani tämän "haen lääkikseen"-projektin, en koskaan löytänyt netistä sellaista blogia, johon voisin täysin samaistua. Netistä kyllä löytyy useampi hyvä blogi aiheeseen liittyen, mutta en vaan koskaan törmännyt sellaiseen blogiin, jonka kirjoittajalla olisi samanlaiset lähtökohdat kuin minulla. Koen, että tässä prosessin aikana minulla ei ole oikein ollut tarpeeksi vertaistukea, ja toivonkin että tämän kirjoittelun myötä joku ehkä eksyy kommentoimaan jotain. Lisäksi tämä kirjoittelu tuntuu aika terapeuttiselta, joten siinäpä muutama motiivi kirjoitella ajatuksiani nettiin.
Olen huomannut tässä lääkikseen hakuprosessin aikana, että itselleni tämä kaikki on ollut paljon muutakin, kuin vain lukion fykebi-aineidein oppimista. Se, että ylipäätään hyväksyin sen, että haluan päästä opiskelemaan lääketiedettä, ja että päädyin tavoittelemaan unelmaani, oli omanlaisensa oppimisprosessi itsestä. Todellisen oppimisen lopputulos on muutos.
Vähän tietoja minusta
Olen 27-vuotias, ja ammatiltani sairaanhoitaja. Olen käynyt lukion, mutta en koskaan edes harkinnut lääkikseen hakua silloin, koska pidin lääkikseen hakijoita joinain yli-ihmisinä. Minä olevinaan "tiesin" ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia oppia fysiikkaa ja kemiaa. Olin jo ala-asteaikoina omaksunut sellaisen asenteen, että matemaattiset aineet eivät vain ole minua varten, ja että olen enemmän sellainen kielten opiskelija. Näin jälkeen päin ajateltuna tuo asenteeni surettaa minua, koska olen osoittanut itselleni sen, että mitä vaan voi oppia, jos vaan oikeasti haluaa.
Lukiossa lempiaineitani olivat terveystieto, psykologia ja kielet. Kirjoitin sellaiset M-tasoiset paperit (kaksi E:tä, M, kolme C:tä). Hain heti lukiosta valmistuttuani ammattikorkeakouluun, pääsin sisään ja olin todella iloinen päästessäni heti opiskelemaan alaa, jonka koin merkitykselliseksi ja mielenkiintoiseksi. Opiskelu oli mukavaa, koska sai opiskella asioita ihmiseen liittyen. Lempikurssejani olivat muun muassa akuutti-ja tehohoidon, patofysiologian ja anatomian ja fysiologian kurssit.
Valmistuin mieleiseen ammattiin anestesiahoitajaksi vuonna 2014, ja olin innoissani päästessäni koulutustani vastaavaan vastuulliseen työhön yliopistolliseen sairaalaan. Ensimmäiset kaksi vuotta töissä oli ihan huippukivaa. Minulla ei tainnut koskaan olla sunnuntaisin sitä "maanantaiahdistusta", että onpa mälsää mennä töihin. Perehdytys oli pitkä, ja uuden oppimisesta sai nauttia pitkään. Nautin erityisesti leikkaussalissa työskentelystä, kun potilaat olivat sedatoituja tai nukutettuja, ja sain keskittyä potilaan vitaalien tarkkailuun ja ylläpitoon.
Kuitenkin sitten kahden vuoden jälkeen, vuonna 2017 kesäloman jälkeen töihin palatessani huomasin olevani jotenkin aivan totaalisen kyllästynyt kaikkeen silloiseen työhöni liittyen. Kun työahdistus ei muutamassa kuukaudessa alkanutkaan laantua, tuli minulle tarve selailla yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sivuja, ja ikäänkuin "läpällä" katsoa, että voisikohan sitä opiskella jotakin.
En halunnut koskaan päätyä sellaiseksi stereotyyppiseksi työpaikan valittajaksi, joka valittaa valittamistaan, mutta ei kuitenkaan ota vastuuta omasta elämästään.
Olin aiemmin miettinyt hoitaa työahdistustani esimerkiksi työkierrolla, mutta sekään ei enää jaksanut innostaa, vaikka työurani alussa koin paloa kiertää monessa eri työyksikössä ja kehittyä monipuoliseksi osaajaksi. Minusta tuntui, ettei se riitä täyttämään sitä aukkoa sisälläni, josta tuntuu että minussa on potentiaalia muuhunkin. Selailin netissä kaikki mahdolliset alat (terveystieteet, ylempi amk, biologia...kaikki), ja päädyin lukemaan lääkiksen kurssimatriisia. Siellä oli kaikkea niiin mielenkiintoista! Osaa olinkin jo pienemmässä mittakaavassa ammattikorkeakoulussa opiskellut, mutta halu tietää asioita syvemmin kutkutti. Kuulostan nyt varmaan ihan hihhulilta, mutta siinä hetkessä kun tajusin, että lääkis on se paikka missä haluan tulevaisuudessa opiskella, aloin itkemään. Tunteessa yhdistyi niin helpostus kuin sellainen "voi ei, miksi minä tätä haluan, tämä tietää niin paljon työtä". Olinhan omannut sellaisen asenteen, että ei minulla vain ole sitä jotain, millä niitä pääsykokeeseen vaadittavia asoita opiskellaan.
Kävin vuoden 2018 kokeessa pyörähtämässä, ja olin siihen mennessä opiskellut muistaakseni kaksi kemian kurssia. Kokeessa käynti oli positiivinen kokemus. Siellä näki millainen koetilanne todella on, ja pystyi yllättymään positiivisesti siitä, kuinka osasikin vastata muutamaan kemian ja bilsan kysymykseen vasta parin kurssikirjan lukemisen jälkeen.
Kesällä ja syksyllä yritin opiskella itsenäisesti kaikki 18 fykebi-kurssia ennen syyskuussa alkavaa valmennuskurssia. Sain tehdä syksystä lähtien puolikasta työaikaa ja sain esimieheltäni täyden tuen. Olin haukannut opiskelujen suhten kuitenkin liian suuren palan. Suunnittelemattomuus ja laskurutiinin puute aiheutti sen, että en pysynyt opiskelutahdissa mukana valmennuskurssilla. Talvi meni ihan sumussa, taisin olla vähän uupunut. Olin jatkuvasti väsynyt ja itkuinen. Muistan luovuttaneeni joidenkin fysiikan asioiden suhteen. Osasin perusjuttuja, mutta en osannut kuitenkaan soveltaa, enkä laskea tehokkaasti. Olin itselleni todella armoton, ja jouduin kovasti taistelemaan epäonnistumisen ja huonommuuden tunteiden kanssa. Siitä lisää jossakin toisessa kirjoituksessa.
Kävin 2019 vuoden kokeessa, ja vaikka olinkin kevätalvella suorastaan luovuttanut opiskelujen suhteen, oli kokeessa käynti taas positiivinen kokemus. Kokeessa oli taas entistä enemmän tuttua asiaa, ja se valoi taas uskoa siihen että kyllähän minä voin noita asioita oppia.
Piti todella hyväksyä se, että asoita ei välttämättä opi siinä tahdissa mitä toivoisi. Mutta kaikki ne asiat, jotka on alkuun tuntuneetkin mahdottomilta, on siitä huolimatta jossain vaihdeessa opittu. Se on ihmeellistä, ja siitä pitäisi muistaa olla ylpeä.
Kesän 2019 jälkeen en enää palannutkaan töihin. Ajattelin, että keikkatöiden tekeminen jollakin aivan muulla alalla kuin omallani sopisi paremmin yhteen lukemisen kanssa. Syksyllä 2019 aloin opiskelemaan Mafynettiä käyttämällä. Lisäksi aloin opiskelemaan iltalukiossa fysiikan kursseja. Nollatasolta lähteneenä iltalukion kurssit olisivat olleet minulle varmasti järkevintä suorittaa heti alussa, mutta näin se nyt vain kohdallani meni. Iltalukiosta on ollut itselleni siitä huolimatta paljon hyötyä. Siellä on päässyt kysymään opettajalta epäselviä asioita sekä harjoittelemaan koetilannetta. Tärkein asia itselleni on ollut itsevarmuuden kartuttaminen, mitä hyvät arvosanat ovat tuoneet. Ensimmäisen 10 saatuani sähköopin kurssista, aloin yllätys yllätys itkemään onnesta :D Se oli minulle vaan niin ennenkokematonta.
Valmistuin mieleiseen ammattiin anestesiahoitajaksi vuonna 2014, ja olin innoissani päästessäni koulutustani vastaavaan vastuulliseen työhön yliopistolliseen sairaalaan. Ensimmäiset kaksi vuotta töissä oli ihan huippukivaa. Minulla ei tainnut koskaan olla sunnuntaisin sitä "maanantaiahdistusta", että onpa mälsää mennä töihin. Perehdytys oli pitkä, ja uuden oppimisesta sai nauttia pitkään. Nautin erityisesti leikkaussalissa työskentelystä, kun potilaat olivat sedatoituja tai nukutettuja, ja sain keskittyä potilaan vitaalien tarkkailuun ja ylläpitoon.
Kuitenkin sitten kahden vuoden jälkeen, vuonna 2017 kesäloman jälkeen töihin palatessani huomasin olevani jotenkin aivan totaalisen kyllästynyt kaikkeen silloiseen työhöni liittyen. Kun työahdistus ei muutamassa kuukaudessa alkanutkaan laantua, tuli minulle tarve selailla yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sivuja, ja ikäänkuin "läpällä" katsoa, että voisikohan sitä opiskella jotakin.
En halunnut koskaan päätyä sellaiseksi stereotyyppiseksi työpaikan valittajaksi, joka valittaa valittamistaan, mutta ei kuitenkaan ota vastuuta omasta elämästään.
Olin aiemmin miettinyt hoitaa työahdistustani esimerkiksi työkierrolla, mutta sekään ei enää jaksanut innostaa, vaikka työurani alussa koin paloa kiertää monessa eri työyksikössä ja kehittyä monipuoliseksi osaajaksi. Minusta tuntui, ettei se riitä täyttämään sitä aukkoa sisälläni, josta tuntuu että minussa on potentiaalia muuhunkin. Selailin netissä kaikki mahdolliset alat (terveystieteet, ylempi amk, biologia...kaikki), ja päädyin lukemaan lääkiksen kurssimatriisia. Siellä oli kaikkea niiin mielenkiintoista! Osaa olinkin jo pienemmässä mittakaavassa ammattikorkeakoulussa opiskellut, mutta halu tietää asioita syvemmin kutkutti. Kuulostan nyt varmaan ihan hihhulilta, mutta siinä hetkessä kun tajusin, että lääkis on se paikka missä haluan tulevaisuudessa opiskella, aloin itkemään. Tunteessa yhdistyi niin helpostus kuin sellainen "voi ei, miksi minä tätä haluan, tämä tietää niin paljon työtä". Olinhan omannut sellaisen asenteen, että ei minulla vain ole sitä jotain, millä niitä pääsykokeeseen vaadittavia asoita opiskellaan.
2018-2019
Hyväksyminen
Sitten kun olin todella hyväksynyt sen, että minun on tavoiteltava lähes mahdottomalta tuntuvaa unelmaani, ostin kaikki lukion fykebi-kirjat, ja aloin hissukseen opiskelemaan itsenäisesti kursseja työn ohella. Aloitin muistaakseni kemian ensimmäisestä kurssista, ja muistan itkeneeni sitä, että miten ihmeessä voin koskaan oppia näitä asioita :D Haha! Hauskaa muistella niitä aikoja, miten epätoivoinens sitä välillä oli. Jos joku olisi silloin sanonut minulle, että tulen joku päivä tekemään vanhojen pääsykokeiden tehtäviä, niin en olisi varmasti uskonut. Mutta sitä se nollasta lähteminen oli.Kävin vuoden 2018 kokeessa pyörähtämässä, ja olin siihen mennessä opiskellut muistaakseni kaksi kemian kurssia. Kokeessa käynti oli positiivinen kokemus. Siellä näki millainen koetilanne todella on, ja pystyi yllättymään positiivisesti siitä, kuinka osasikin vastata muutamaan kemian ja bilsan kysymykseen vasta parin kurssikirjan lukemisen jälkeen.
Kesällä ja syksyllä yritin opiskella itsenäisesti kaikki 18 fykebi-kurssia ennen syyskuussa alkavaa valmennuskurssia. Sain tehdä syksystä lähtien puolikasta työaikaa ja sain esimieheltäni täyden tuen. Olin haukannut opiskelujen suhten kuitenkin liian suuren palan. Suunnittelemattomuus ja laskurutiinin puute aiheutti sen, että en pysynyt opiskelutahdissa mukana valmennuskurssilla. Talvi meni ihan sumussa, taisin olla vähän uupunut. Olin jatkuvasti väsynyt ja itkuinen. Muistan luovuttaneeni joidenkin fysiikan asioiden suhteen. Osasin perusjuttuja, mutta en osannut kuitenkaan soveltaa, enkä laskea tehokkaasti. Olin itselleni todella armoton, ja jouduin kovasti taistelemaan epäonnistumisen ja huonommuuden tunteiden kanssa. Siitä lisää jossakin toisessa kirjoituksessa.
Kävin 2019 vuoden kokeessa, ja vaikka olinkin kevätalvella suorastaan luovuttanut opiskelujen suhteen, oli kokeessa käynti taas positiivinen kokemus. Kokeessa oli taas entistä enemmän tuttua asiaa, ja se valoi taas uskoa siihen että kyllähän minä voin noita asioita oppia.
Piti todella hyväksyä se, että asoita ei välttämättä opi siinä tahdissa mitä toivoisi. Mutta kaikki ne asiat, jotka on alkuun tuntuneetkin mahdottomilta, on siitä huolimatta jossain vaihdeessa opittu. Se on ihmeellistä, ja siitä pitäisi muistaa olla ylpeä.
Kesän 2019 jälkeen en enää palannutkaan töihin. Ajattelin, että keikkatöiden tekeminen jollakin aivan muulla alalla kuin omallani sopisi paremmin yhteen lukemisen kanssa. Syksyllä 2019 aloin opiskelemaan Mafynettiä käyttämällä. Lisäksi aloin opiskelemaan iltalukiossa fysiikan kursseja. Nollatasolta lähteneenä iltalukion kurssit olisivat olleet minulle varmasti järkevintä suorittaa heti alussa, mutta näin se nyt vain kohdallani meni. Iltalukiosta on ollut itselleni siitä huolimatta paljon hyötyä. Siellä on päässyt kysymään opettajalta epäselviä asioita sekä harjoittelemaan koetilannetta. Tärkein asia itselleni on ollut itsevarmuuden kartuttaminen, mitä hyvät arvosanat ovat tuoneet. Ensimmäisen 10 saatuani sähköopin kurssista, aloin yllätys yllätys itkemään onnesta :D Se oli minulle vaan niin ennenkokematonta.
2020
Päivä kerrallaan
Ja nyt sitten eletään aikaa, jolloin pääsykoemuoto on vielä epäselvä. Olen jatkanut opiskeluja samalla lailla kuin aiemminkin. Ensi viikolla pitäisi saada tietoa siitä, miten kokeet järjestetään. Ei auta kuin odottaa. En voi väittää, etteikö jännittäisi, miten tämä kaikki tulee menemään.
Tällä hetkellä minulla on sellainen tunne omasta osaamisestani, että hyvällä tuurilla voinkin olla kiinni taistelussa koulupaikasta, mutta samaan aikaan minulla on tunne, että muut hakijat ovat varmasti paljon etevämpiä kuin minä ja voi olla että vielä tänä vuonna koulupaikkaa en saa. Mutta en ole kuitenkaan luovuttanut ja fiilis omasta kehityksestä ja oppimisesta on hyvä. Olen hyväksynyt sen, että kouluun pääseminen vie aikaa, varsinkin kun olen lähtenyt ihan nollasta. Haen tänä vuonna myös yliopistoon lukemaan kemiaa ja biokemiaa, koska keikkailu randomtöissä tai palaaminen omalle alalle tuntuvat suorastaan ihan hirveälle. Olisin niiiiin onnellinen, jos pääsisin opiskelemaan edes jotain, koska se olisi sellainen konkreettinen harppaus kohti omaa unelmaa.
Jatkossa haluaisin kirjoittaa esimerkiksi seuraavista aiheista:
- nollatasolta lähteminen, lääkikseen hakeminen ja itsetunto
- opiskeluväsymys, armollisuus ja sen vaikutus oppimiseen
- miksi haluan juuri lääkikseen
- muiden ihmisten suhtautuminen lääkishakijaan
Olipa hauskaa löytää tällainen blogi, jossa niin moni asia on samalla tavalla kuin minulla aikanaan! Täällä siis yksi nollasta lähtenyt sairaanhoitaja, joka ei koskaan ajatellut, että lääkis olisi "mun juttu", mutta päätyi kuitenkin lopulta juuri sinne. (Itselläni tosin lisämausteena eli -haasteena oli perhe jo tuolloin.)
VastaaPoistaOmalla kohdallani lääkikseen pääsystä tuli tänä kesänä neljä vuotta, ja on sanottava, etten kertaakaan hakuprosessin enkä varsinkaan kuluneiden opiskeluvuosien aikana ole katunut päätöstäni lähteä "jatkamaan"! Siispä toivotan sinulle rutkasti onnea ja menestystä uusille urille! Jos kiinnostaa, blogistani löytyy ihan ekoina teksteinä omia hakuprosessin aikaisia mietteitä ja toki paljon muutakin. :)
Onnittelut uudesta opiskelupaikasta ja kovasti tsemppiä jatkoon!
Voi että, kiitos! :) Ihana kannustava viesti, sai hymyn huulille. On motivoivaa tietää, että joku kaltaiseni on oikeasti joskus päässyt lääkikseen. :D Pitääkin ehdottomasti käydä katselemassa tuota sinun blogiasi. Kiitos vielä viestistäsi!
PoistaHeippa!
VastaaPoistaKiitos tämän blogin kirjoittamisesta. Antaa todella paljon toivoa ja motivaatiota omien opiskelujen aloittamiseen.
Olen itse 24-vuotias ensihoitaja/sairaanhoitajaksi valmistunut ja itsekin nyt päättänyt elokuussa lopettaa työt ja syyskuussa aloittaa MAFY:n valmennuskurssin. Tässä kurssissa toki lähiopetustunteja. Itselläkin taso on lähes nolla, fysiikkaa ja kemiaa en lukiossa lukenut kuin pakolliset. Bilsaa olen onneksi lukenut suht hyvin.
Tästä on hyvä itse aloittaa! Tsemppiä sinulle vielä tämän vuoden pääsykokeisiin 😊
Kiitos! Tästä kommentista tuli tosi hyvä mieli. Minusta on tosi mielenkiintoista tietää, millaisia lukijoita täällä käy höpötyksiäni lukemassa, ja kiva kuulla teidän ajatuksia ja fiiliksiä.
PoistaOn hienoa, että uskallat lähteä kohti "tuntematonta". Se ei ole aina kaikille niin itsestäänselvää tai helppoa.
Mukavaa kesää sinulle! :)
Mukavaa kesää sinullekin! :)
Poista