Hankala olla? Käy psykoterapeutilla.

Kävin tuossa taas vähän aikaa sitten juttelemassa terapeuttini kanssa ja tajusin käyneeni hänen juttusillaan jo puolen vuoden ajan. Ajattelin nyt vähän kirjoitella kokemuksistani psykoterapeutin kanssa juttelemisesta. En käytä termiä "käydä terapiassa" koska en käy kelan tukemassa psykoterapiassa eikä juttelutuokiot terapeuttini kanssa varsinaisesti noudata mitään tiettyä psykoterapeuttista suuntausta (kognitiivinen, ratkaisukeskeinen jne).

Päädyin menemään omakustanteisesti psykoterapeutin juttusille alkuvuodesta, kun lähipiirissäni tapahtui yllättäviä käänteitä, joista itse kuormituin henkisesti, vaikka minulle itselleni ei tapahtunutkaan mitään. Lähimmäisteni vaikeudet tuntuivat kaatuvan niskaani, vaikka kukaan ei vaatinutkaan minulta mitään. Minä itse kuormitin itseäni muiden asioilla, kun en osannut eriyttää itseäni muiden ongelmista. Minusta tuntui, kuin minä olisin ollut jotenkin ratkaisevassa osassa heidän ongelmiensa hoitamisessa, vaikka tiesin etten kyseisissä ongelmissa voinut olla juuri mitenkään avuksi. Ajattelin silti, että minun pitää olla tukena 24/7, mutta samaan aikaan koin huonoa omatuntoa siitä, kun minusta tuntui etten jaksa olla kenenkään tukena, koska päätavoitteeni oli päästä lääkikseen keväällä ja opiskella täysillä sitä varten. Minusta tuntui vaikealta laittaa omat haaveeni ykkösijalle, kun ympärillä tapahtui paljon. Väsymys ja tuollainen tunteiden vuoristorata, jossa yhdistyi huoli, väsymys, katkeruus ja huono omatunto antoivat minulle vauhtia varata ajan ammattilaiselle. Olin jo useamman vuoden ajan silloin tällöin miettinyt, että minun olisi varmaan hyvä käydä keskustelemassa ammatilaisen kanssa teini-iässä puhjenneesta syömishäiriökäyttäytymisestä, mutta nyt olo oli niin hankala muiden juttujen vuoksi, minkä vuoksi sitten lopulta ajan varasin. 

Aluksi minua jännitti mennä juttelemaan täysin tuntemattomalle ihmiselle, mutta jännitys laukesi oikeastaan heti kun pääsin istahtamaan psykoterapeutin huoneen nojatuoliin. Märisin hankalaa oloani ja liikutustani siitä, miten miellyttävä ja empaattinen terapeutti oli. Kävimme aluksi läpi syitä, miksi olin ajan varannut ja pian keskustelu meni minuun itseeni. Nopeasti ymmärsin ongelman juuren, joka ei tietenkään ollut muiden ihmisten kriisit vaan minun tapani vastuuttaa itseni niiden hoitajaksi. Sain helpotusta ahdistuneeseen olooni heti ensimmäisellä juttelukerralla jo ihan sillä, että sai höpötellä asioistaan jollekin ammattilaiselle. Tuntui helpottavalta, että joku "antoi luvan" keskittyä vain itseensä, vaikka tiesinkin, että niin minun tulisikin tehdä eikä liiallisesti kuormittaa itseäni läheisteni ongelmilla. Oli turhauttavaa, että ei saanut samanlaista mielentilaa päälle niin kuin esimerkiksi töissä. Että voisi suhtautua omaisten ongelmiin samalla lailla kuin potilaiden, sopivan etäältä sen kummemmin stressaamatta. Mutta eihän se tietenkään ole sama asia kun kyseessä on omainen. 

Olen alkuvuodesta lähtien käynyt 1-2 kertaa kuukaudessa juttelemassa samaiselle psykoterapeutille, ja joka kerran jälkeen olo on ollut jotenkin kevyempi, vaikka mitään akuuttia ahdistusta ei olisikaan ollut.  Minulla on mielestäni hyvät tunnesäätelytaidot ja minulla on keinoja, joilla hoitaa omaa mieltäni. Olen silti monesti varannut ajan ihan vaan sen takia, että juttelemassa on mukava käydä. Aina löytyy kuitenkin jotain keskusteltavaa. Pääasiassa keskustelunaiheet liittyvät perhesuhteisiin, lapsuuteen jne. Minua kiinnostaa suuresti se, miksi olen sellainen kuin olen. Suosittelen terapiaa lämpimästi jokaiselle, vaikka ei olisikaan mitään akuuttia mielen päällä. Siitä tulee tosi hyvä mieli, kun joku on kiinnostunut sinusta 85 euron tuntipalkalla :D Ei kun ihan oikeasti, suosittelen.

Terapeutin kanssa juttelu on nostanut selkeämmin esiin sen, että tunne-elämäni päähaaste on vaativuus itseäni kohtaan. Se ilmenee erityisesti työelämässä (toisaalta olen täysin sitä mieltä, että ihmisiä hoitaessa työt täytyykin tehdä ihan viimeisen päälle, eikä sinne päin), ja on nostanut päätään nyt lääkikseen hakiessa. Myös aiemmin mainitsemani läheisistäni huolehtiminen on eräänlaista vaativuutta itseä kohtaan. On ollut harmillista myöntää itselleen, että jossain asioissa vaadin itseltäni armottomasti lähes täydellisyttä, sillä pidän perfektionisteja aika luotaantyöntävinä tyyppeinä. En kuitenkaan koe olevani varsinainen perfektionisti, vaan olen aika ajoin itselleni armoton kusipää ja minulla on harmillisesti hieman liian voimakas vastuuntunto. Näitä asioita en koe millään lailla hyvinä asioina, koska ne pikemminkin jarruttavat minua kuin työntävät eteenpäin. Kun olemme terapeutin kanssa pohtineet näitä piirteitä minussa, olen joutunut tarkastelemaan suhdettani vanhempiin ja heidän käytös- ja ajattelumallejaan. Psykologian tunneilta varmaan moni muistaa, että sieltähän ne useimmiten ne tunne-elämän haasteet kumpuavat, vaikka omaisikin ns. hyvät vanhemmat. Niin myös minunkin tapauksessani. Pohtimalla nykyhetkeä ja penkomalla menneisyyttä oppii mahtavasti tuntemaan itseään paremmin, mikä on ainoastaan positiivinen juttu. Samalla oppii myös ymmärtämään paremmin omia vanhempiaan ja hyväksymään heidänkin keskeneräisyyttään.

Olen jo teini-ikäisestä asti pohtinut paljon itseäni, tunteitani ja motiivejani enkä koe, että terapeutin kanssa juttelu ole nostanut tietoisuuteni varsinaisesti mitään täysin uutta ja ihmeellistä. Pikemminkin olen saanut helpotusta akuuttiin ahdistukseen ja muistutusta siitä, että jokainen ihminen on vastuussa itse itsestään ja tunteistaan. Olen saanut aikaa keskittyä vain itseeni, mikä on tuntunut hyvältä. Koen että lapsuuden kaivelu on vielä kesken, ja armollisuutta itseä kohtaan on vielä harjoiteltava. Terapeuttini suositteli kokeilemaan myös psykofyysistä fysioterapiaa, joka voisi auttaa käsittelemään syömishäiriösävytteisiä ajatuksia, jotka ovat kulkeneet matkassa teini-iästä asti. Vaikka en oirehdikaan samalla lailla kuin teininä, Syömishäiriö-Seppo saattaa kuiskutella typeriä ajatuksia korvaani tai sitten olla pitkiäkin aikoja hiljaa. Enkä puhu nyt mistään halluista, vaan sellaisesta "syömishäiriön äänestä". ^^ Psykofyysistä fysioterapiaa en ole vielä kokeillut, mutta ajan varaan sitten kun olen saanut muutettua. Se onkin minulle varmasti täysin uudenlainen kokemus ja voin kirjoitella siitä sitten tänne blogiin.